"No eipähän miten. Kuka kehtaisi talkooseen tulla laiskoittelemaan.
Mennään vaan työhön. Vielä isäntä taitaa jaksaa?"
"Tottakai minä. Minä olen niitä entisajan ihmisiä. Mutta eihän ne nuoret nykyään, jotka ovat saaneet kirjaa oppia."
"Sittenhän se oppi oikein ojaan kaataisikin, kun ei sirppiä osaisi heiluttaa se, joka kirjaa on pidellyt."
Ukko katsoi vaan Anttiin ja naureskeli salavihkaa. "Niinhän ne mainitsevat, että nuori isäntä on vankka työntekijä."
Antti punehtui pikkuisen. Olihan se lapsellista, mutta se tuntui niin mukavalta, kun isännäksi sanoivat. Tiesihän sen kaikki, että talo oli isän, mutta kun isännäksi sanoivat, oli se kuitenkin tunnustus siitä, että hänelläkin oli siinä osaa. Ja onhan hän jo isännyyden edesvastuutakin saanut tuntea, kun oli kotiin tultuaan hoitanut melkein kaikki asiat.
Mäntyvaaran isäntä vei vieraansa suoraan kahvipöydän luo, ja vasta kun kahdet kupit oli juotu, pääsi Antti leikkaamaan.
Jo kahvia juodessaan hän oli vilkaissut ympärilleen peltoa pitkin erottaakseen oliko Martta joukossa. Hän oli tuntevinaan hänet etäisimpien parvessa ja huomasi kohta, ettei hän huomiota herättämättä voisi siirtyä sinne asti.
"Tuossa on kappale kesken jätettyä sarkaa, sen minä otan osakseni", huomautti hän isännälle, ottaessaan sirppinsä. Isäntä läksi matkaan ja rupesi rinnan leikkaamaan, mutta pian tuli taas toisia vastaanotettavia ja kahviteltavia, ja siihen se isännän leikkuu jäi. Antin laskuihin se sopi hyvästi, sillä hän oli heti ajatellut, että kunhan hän saa sarkansa leikatuksi, menee hän juomaan pellon keskelle asetetun suuren sahtitynnörin luo, ja sieltä hän, jos vaan saa mennä yksin, helposti voi liittyä Martan ja hänen lähellänsä leikkaavien joukkoon.
Martta nosti vähän päätään, kun kuuli Antin äänen. Hän lensi punaiseksi ilosta, ja Antti ilostui sen nähdessään. He leikkasivat rinnan, mutta paljoa he eivät puhuneet. Jonkun sanan vain sanoivat toisilleen silloin tällöin tavallisista jokapäiväisistä asioista. Mutta niilläkin sanoilla oli arvonsa, kun he saivat ne sanoa toinen toisilleen. — Eihän sitä heille usein suotu.
Leikkuuväen kiire kasvoi kasvamistaan, jota pitemmälle päästiin. Toivo siitä, että pelto tulee leikatuksi, vahvistui ja lisäsi vauhtia. Idästä nouseva musta pilvenlonka taas tihkaili sadetta, ja sekin hätisteli kuin piiska kintereillä.