"Ainahan sinä olet oikeassa."
Isäntä vilkaisi salavihkaa vaimoonsa. Mitähän tuo nyt oli? Puhuiko hän tosissaan vai tekikö pilkkaa? Mutta emäntä ei huomannut katsetta. Hän vain kutoi.
"Mikä hiton kiire sillä nyt on tuolla sukalla?"
"Kudonpahan kuunnellessani."
"Jos tuota kuunteletkaan!"
"Kyllähän minä."
Emäntä laski pois kutimen ja meni keittiöön.
Kyllä hän oli kuullut koko jutun. Hän tiesi tarkalleen, mitä mikin oli sanonut, mitä vaari, mitä rovasti ja mitä isäntä itse. Mutta mitä se sittenkään koko juttu maksoi? Mitä niistä rahoista, kun ei muutakaan elämässä ollut! Rahat olivat kyllä hyvät olemassa ja oli hänkin osannut niitä säästää ja kartuttaa ja niistä ajatella, mutta kun oli kaikki muu mennyttä, mitä niistäkään sitten enää? Miksei niitäkin Martalle annettaisi, olihan hän vienyt muunkin. Hän oli ensi iltana saanut siunauksen siltä, jonka koko olemassaolo oli ollut Annalle kuin kirouksen julistamista. Hän oli voittanut vanhan mielipuolen rakkauden, joka sama vanhus koko elämänsä ajan oli peloittanut ja vihannut poikansa vaimoa. Hän, tuo tyttö, jonka silmä oli kirkas ja otsa pilvetön, jonka koko olento uhkui nuoruuden toivoa ja voimaa, oli voittanut sellaisen miehen rakkauden, josta olisi kannattanut vaikka kenen ylpeillä. Hän oli sen omistanut luonnollisena hänelle tulevana osana ja sen onnensa vahvistamana hän astui tyynenä ja tasaisena tietään eteenpäin. Hän ei ajatellut äitiä. Hän tuli vain kuin katetun pöydän ääreen kotiin, jossa äiti oli ollut nälkään kuolemaisillaan, tuli elämään ja iloitsemaan jalon ja uskollisen miehen rakkaudesta työntäen tieltään äidin, joka raa'an miehen rinnalla oli kärsinyt ja taistellut lastensa tähden ja jonka ainoana ilona ja toivona lapset olivat olleet. — — Eikö se, joka vuosikymmeniä oli onnen nälkää nähnyt, ollut oikeutettu vihaamaan jokaista tällaista onnensuosikkia, joka anasti itselleen nekin viime murut, jotka nälkäiselle olivat säästyneet.
Kaikki nämä ajatukset ne heräsivät emännän mielessä, kun hän näki, miten Antti rakasti Marttaa. Joka kerran, kun Antin silmä sanoi Martalle: "älä ole huolissasi, minä olen tässä rinnallasi", kirkuivat ne hänen korvaansa kuin mustat, hänen päänsä päällä vaakkuvat linnut. Joka kerran, kun Antti puolusti Marttaa, jota isäntä vaarin rahain tähden oli ruvennut vihaamaan, humautti musta kateen lintu siipiään ja kalkutti korvaan: "Kaikki on unohdettu, ei muista oma poikasi, ei muista mökin lapsi, jota elätit, ja kasvatit, että heidän on sinua kiittäminen kaikesta. Toisilleen he vain elävät. Sinulta on kaikki riistetty. Sinä heidän puolestaan puhuit, sinä sovitit. Kiitokseksi syrjäyttivät sinut sydämistään."
Jota useammin nämä ajatukset saivat valtaa, sitä kireämmiksi kävivät välit Teitossa. Annin muisto oli ainoa, joka vaikutti sovinnollisesti äidin mieleen, mutta sekin pikemmin vieroitti häntä Martasta kuin lähensi. Martta oli ollut Annin erityinen suosikki, ja että Martta senkin hyvän maksoi tuottamalla surua Annin äidille, se oli paras todistus siitä, ettei hänellä ollut kiitollisuudesta tietoakaan.