Isäntä oli heti ryhtynyt puuhiin oikeuden kautta saadakseen vaarin papille antamat rahat käsiinsä, mutta juuri paraassa puuhassa ollessaan hän sairastui taas. Se oli kova kolaus hänelle, varsinkin kun vielä olisi ollut muitakin tärkeitä asioita ajettavana. Antti, joka aina oli pysynyt erillään isän asioista ja yksinomaan pitänyt huolta talosta ja sen töistä, ei tällä kertaa päässyt eroon, ennenkuin lupasi ajaa isän kauppa-asiat toisessa pitäjässä. Hänestä oli ikävää luvata, varsinkin kun ei olisi koti-olojen ollessa niin ikäviä tahtonut jättää Marttaa yksin vanhempien kanssa. Mutta Martta itse pyysi lähtemään, pyysi, ettei Antti hänen tähtensä olisi lähtemättä, vaan pikemmin näyttäisi, ettei Martta ainakaan estä häntä vanhempien mieltä noudattamasta.
Antti myöntyi viimein ja lähti. Mutta raskas oli hänen mielensä, eikä Marttakaan jaksanut paljon leikkiä laskea, vaikka muuten olikin siihen sukkela. Pitkät olivat hänellä päivät Antin mentyä, mutta työ auttoi. Jumalalle kiitos, että sitä työtä riitti ja että oli ihmisille se siunattu työpakko annettu. Nyt vasta Martta mielestään oikein senkin lahjan arvon ymmärsi, nyt, kun se tuli niin hyvään tarpeeseen.
Tekemistä oli Martalla paljon. Isäntä sairasti ja emännältä meni aika hänen hoitamiseensa. Martalle jäi kaikki muu, ja olihan sitä siksi suuressa talossa sekä katsomista että tehtävää. Mutta miksi sittenkin hiipi mieleen ajatus, että kun olisi ollut velvollisuuksia vielä enemmän, kun olisi saanut vähän sairasta katsoa ja vähän keventää emännän kuormaa, tehdä toiselle tai toiselle pienintä, vähäisintä palvelusta. Hehän olivat Antin isä ja äiti. Miksi ei kummaltakaan liiennyt hänelle ystävällistä sanaa, ei edes täytettävää velvollisuutta eikä vaatimusta.
"Hyvä Jumala, jos sinä kuitenkin antaisit sen ilon minulle!" Hän painoi käden sydämelleen. Sitä kivisti niin. Surua oli hänellä Teitossa, kun ei ollut rakkautta Antin vanhempain ja hänen välillään, surua isänkin tähden, joka sairasti kotona Rajalassa. Mutta pimeäkin päivä päättyy kerran. Martta laski, ettei muuta kuin kaksi päivää, niin tulee jo Antti kotiin. Hän tuli sitä ajatellessaan niin iloiseksi, että rupesi hiljaa hyräilemään pirtissä. Mutta samassa hän muisti, että jos kuuluu kamariin sairaan luo. Hän lakkasi laulamasta ja otti ikkunalta verenpisaran, joka oli paraillaan kukkaa tekemässä. Kovinpa sen olivat lehdet tomussa. Nyt kun päivä paistoi ikkunaan, pisti se oikein silmään.
Hän otti märän rievun ja rupesi pyyhkimään.
"Mitä tuo on olevinaan." Emäntä tuli tupaan.
"Puhdistan vain vähän, että paremmin jaksaisi kukkia."
Emäntä ei vastannut mitään.
Samassa paistoi päivä kirkkaasti tuvan ikkunasta. Se vaikutti aivan vastustamattoman ilahduttavasti, niin että Marttakin aivan unohti arkuutensa emännän seurassa. "Meilläkin oli ennen kotona sellainen kaunis punakukkainen kasvi, joka aina rupesi syksyllä kukkimaan. Äiti sanoi, että se kukkii isälle Santerin päiväksi, mutta isä vastusti ja sanoi, että Liisallepa se on puhkeamassa. Isä kun on Santeri ja äiti Liisakin nimeltään."
"Vai semmoisia teillä puhuttiin." Ääni oli pureva. Emäntä meni kamariin nykäisten oven mennessään kiinni. Ja ne mustat linnut kalkuttivat taas hänelle korvaan: "Kuulitko, kuulitko? Semmoista se mökin mies sanoi vaimolleen, niin rakasti, niin hyvänä piti. Mutta mitä sinä olet mieheltäsi, mitä lapsiltasi saanut. Kaikki on muille. Sinulta on riistetty viimeinenkin siru."