"Aioin pyörähtää isää katsomaan", sanoi Martta noustessaan iltaruualta.
"Eikö hän jaksane odottaa huomiseen." Emännän ääni oli tyly.
"Kyllä kai." — Vastaus tuli vitkalleen.
"Olisihan se minua parempi." Emäntä ei katsonutkaan Marttaan. "En minä uskalla luottaa näihin tyttöihin, jos tarvitsisin apua. — Ja onhan jo pimeäkin."
Martan apua ei koskaan oltu kysytty, tuskin kysyttäisiin nytkään. Kiusamieli pikemmin kuin turvattomuuden tunne oli ehkä ne sanat sepittänyt, mutta se oli sittenkin ensimmäinen kerta, jolloin emäntä viittaili siihen, että voisi Marttaa käyttää apunaan, ja sitähän Martta vast'ikään oli rukoillutkin. Nytkö, kun rukouksen kuulemus oli tullut, hän väistyisi ja työntäisi sen luotaan vain siitä syystä, että hänen mielensä niin kovin teki isän luo?
"Ehdinhän minä huomennakin", sanoi hän ruveten korjaamaan astioita pöydältä. Mutta sydäntä kirveli.
Emäntä sanoi samassa hyvää yötä ja vetäytyi isännän kamariin. Martta joutui oikein kiusaukseen. Hänen teki niin kovin mieli pujahtaa kotiin, mutta nyt varsinkin, kun hän jo oli sanonut jättävänsä menon sinne, olisi se ollut väärin.
Kuinka tuo sydän sentään oli pahanilkinen ja kumma kappale! Ensin hartaasti toivoo ja rukoilee jotain, mutta annas olla, kun sen sitten saa, ja kysytään, että mitä maksat väliä, millä lunastat, silloin ei antaisi mitään. Semmoista se nyt oli emännänkin puhe auttamisesta, ja Martan meno isän luo. Martta oikein häpesi omaa huonouttaan. Olisi isä ja äiti vaan tienneet, eivät nekään olisi kiittäneet. Tai ehkä ne vain olisivat sanoneet: "se on vielä lapsi, se meidän Martta, ja se rakastaa meitä niin."
Näihin ajatuksiinsa nukkui Martta, mutta kun hän heräsi, oli isä heti mielessä. Hän puki hiljaa ja kiireisesti päälleen ja hiipi ulos.
Keittiössä hän näki, että kello vasta oli kolme, ja tuvassa nukkuivat vielä kaikki. Mutta hänen täytyi vaan lähteä. Ehkä isä, joka sairasti, valvoi ja odotti häntä. Siltä se hänestä tuntui.