Oli, kuin viime aikoina alkanut vilkkaampi seurustelu pitäjäläisten kanssa jossain määrin olisi korvannut emännälle semminkä hän muissa suhteissa oli menettänyt. Ison talon emännälle tuleva kunnioitus, jota hän oli ajatellut jo naimisiin mennessään ja jonka suhteen hän niin katkerasti oli pettynyt, oli vihdoin viimeinkin tullut hänen osakseen. Antin kautta oli Teiton arvo kohonnut, ja Antin äidillekin lankesi osa, eikä suinkaan pieni, siitä arvonannosta — sillä tiesihän jokainen sen, etteivät Teiton lapset ainakaan isältään olleet perineet sitä, mikä heille hankki myötätuntoisuutta ja arvonantoa kaikkien puolelta.
Teiton seurapiiriin kuuluivat nyt papit ja opettajat, säätyläiset ja mahtavimmat talolliset. Ja kun kylään lähdettiin, lähti vanha emäntä yhdessä Antin kanssa. Se oli kuin suostuttu asia. Antti kyllä oli yrittänyt ottaa Marttaa matkaan, mutta tämä pyysi niin hartaasti, ettei Antti siitä puhuisi. Se vain olisi pahentanut eikä parantanut asiaa.
Ainoastaan joskus, kun Antti yksin lähti iltamaan tai kokoukseen, sai hän Martan toverikseen. Mutta jo ne muutamat kerratkin vaikuttivat sen, että emäntä ajatteli, että jos vaan mieli pidättää itselleen sijaa seurapiirissä ja ihmisten ajatuksissa, oli Martta pidettävä loitompana. Hän oli niin kummallinen, se Martta, sellainen kaunis kirkassilmä, jonka ei tarvinnut mitään tehdä eikä sanoa, ennenkuin kaikki hänestä pitivät. Olisi hän vaan ollut mukana joka paikassa, ei kohta kukaan olisi muistanut ajatella Antin äitiä. Entistä latua olisi taas poljettu. Se, joka ei ollut mitään tehnyt eikä uhrannut, joka aina oli elänyt onnen päivänpaisteessa ja ilojen lellilapsena, syrjäyttäisi sen, joka tuskan ja taistelun tietä taivallettuaan kerrankin luuli löytäneensä vaivojensa palkan.
Tämän ehkäisemiseksi taisteli emäntä.
Teittolaisten hyvät välit ympäristöön nähden olivat rikkoutumaisillaan riidan kautta, jonka isäntä aikoi alkaa vaarin rahojen johdosta. Pitäjän uusi rovasti oli hyvissä väleissä seurakuntalaistensa kanssa, ja riitajuttu häntä vastaan olisi tietänyt riitaa heidänkin kanssaan. Tämä asia emäntää huolestutti eniten koko jutussa. Monet yöt se häntä valvotti ja monta katkeraa ajatusta se synnytti Marttaa kohtaan, joka oli tämänkin alkusyynä. Mutta juuri kun asia oli alkuunpantava, sairastui isäntä, ja siihen se sillä kertaa jäi. Hän ei sairaana ollessaan jaksanut ajatella muuta, kuin miten päivän päähän päästä. Ja sitä emäntäkin sai ajatella, hypätessään aamusta iltaan isännän mielijohteita täyttääkseen.
Isännän parannuttua oli riita-asia häneltä ajaksi unohtunut, kun oli tullut muita ajateltavia väliin. Sitten se uudestaan johtui mieleen, mutta ei tullut heti ajetuksi, kun käräjät vielä olivat kaukana, ja kun ne lähenivät, nujersi tauti taas Teittolaisen vuoteelle.
Se siunattu tauti! Emäntä oli sinä päivänä vallan kuin toinen ihminen. Kyllä hän niitä taudin puuskia oli saanut pelätä ja surra. Ne olivat häneltä riistäneet monen yön unet ja monen päivän rauhan, mutta osasipa kerran tulla oikeaan aikaan, tulla kuin taivaasta siirtämään ikävät taas tuonnemmaksi. — —
Huonoksi oli todella Teittolainen käynyt. Paljon oli ennen hänen sairaudestaan sanottu ja ilveilty. Oli puhuttu, että kun hän on ihmisiltä nylkenyt määräsummat, ei omatunto kestä sen enempää. Silloin paneutuu hän kipeäksi, sairastaa aikansa ja luettaa postillaa, kunnes taas jaksaa entistä ammattiaan jatkaa. Niin olivat ihmiset arvelleet, mutta minkä verran siinä puheessa perää oli, sitä ei kukaan tahtonut taata. Varma vaan oli, että isäntä viime vuosina oli ollut todella sairas. Sen näki jo päältäpäin. Hänellä oli usein sellainen kolotus ruumiissa, että sitä oli hirveä katsella. Kasvot vääntyivät ja tuskanhiki helmeili otsalla, kun tauti oikein murjoi ennen niin voimakasta ja vankkaa miestä. Monet kiroukset hän silloin nielaisi ja luetti monet luvut raamatusta, että tuska helpottaisi. Mutta kun siitä kerrakseen oli päässyt, uusi se pian taas.
Lääkäri oli sanonut, että isäntä sairasti pahinta luuvaloa, ja jos se sydämeen iskisi, lopettaisi se siinä samassa. Isäntä hätkähti. Aikaista olisi, jos kuolema korjaisi miehen sellaisen kun hänet. Jokainen sen näki, että vielä hänessä oli sekä työntekijää että — teettäjää. Ei hän niinkään joutaisi vielä manalle, ei kiusallakaan.
Mutta emäntä painoi käden sydämelleen. Miten se takoi ja läpätti. — Loppu — saattoi tulla milloin tahansa. Se pitkä tie, jota hän kerran oli alkanut astua sen miehen rinnalla, joka nyt virui tautivuoteellaan, päättyisi — kenties pian ja äkkiä. Se huojennuksen ja helpotuksen päivä, jota hän ei ollut muistanut odottaakaan, tulisi ehkä, ja hänellä olisi vielä voimaa siitä iloita ja rohkeutta toivoa.