Taas painoi hän käden povelleen. — Niin syntisiä ajatuksia, että ne yllättämään pääsivät! Hän, vanha ihminen, saattoi sellaisia ajatella! Mutta sellaiseksi sitä käy, kun on kärsinyt paljon ja kun sydän on kauan sairastanut kuolemantautia. Silloin ei enää jaksa olla varuillaankaan.
Hän otti sukkelaan vesikupin sairaan vierestä ja haki raitista, vasta lähteestä tuotua juomavettä. Sitten hän siirsi tuolin peittäneen suojaksi sairaan silmille, ettei auringon paiste tekisi kipeää, ja rupesi sen tehtyään tomuttamaan muutamia ikkunalla olevia kirjoja.
Kun vaan olisi työtä ja tekemistä, kun sairas edes taas käskisi ja kiukkuilisi, että palveluksella saisi sovittaa sen syntisen ajatuksen!
Emännästä tuntui, että nyt olisi se helpotukseksi, mikä ennen oli rasittanut, se rauhoittaisi, mikä ennen oli rauhan häneltä riistänyt. Mutta se oli hänelle kuin määrätty kerta kaikkiaan, että jos hän jotakin toivoi, olipa se kuinka pientä tahansa, niin toinen sen vei häneltä. Se oli hänellä ainoastaan niin kauan, kuin se oli arvotonta tai rasittavaa hänestä. Sittenkun se kävi toivotuksi, riistettiin se pois. Ja se, joka sen otti, oli aina sellainen, jolle hän ei sitä hinnasta mistään olisi suonut.
Martta se nyt oli, joka emännältä vei hänen tähänastisen virkansa sairaanhoitajana. Isäntä ei hänestä ennen ollut huolinut, mutta eikös osannut nyt miniä liukastella niin, että siihenkin paikkaan pyydettiin. Hän tietystikin oli kuullut, että tauti saattoi kääntyä vaaralliseksi, ja hän näki, mitä emäntä ajatteli, ymmärsi, että nyt hän tahtoo sovittaa ja parantaa sen, mitä hänkin puolestaan on vuosien kuluessa laiminlyönyt. Hän tahtoo kovat sanansa peittää lauhkeilla, katkeran mielensä pehmittää palvelevaisuudella ja koota särkyneen välin sirpaleet, ettei mikään niistä kanteeksi nousisi eikä syyttäjäksi syntyisi silloin, kun kaikki sovitus oli myöhäistä. — —
Silloin juuri Martan aavistaessa, mitä emäntä tunsi, tunkeutui hän väliin ja vielä niin taidolla, ettei siitä voinut häntä syyttääkään. Hän vain pistäikse välikamariin juuri kun emäntä hetkeksi on pyörähtänyt pois. Silloin tietysti isäntä sattui apua tarvitsemaan, ja Martta oli heti saapuvilla.
"Sinäkö siellä oletkin?" Isäntä näytti hämmästyvän. "No, olkoon, paremman puutteessa. Auta nyt."
Martta auttoi, tottuneesti ja tasaisesti kuin olisi hän siihen hyvinkin oppinut. Isäntä katseli häntä, kun hän äänettömänä liikuskeli huoneessa. Niin nousi jalka kepeästi kuin lapsen, ja niin hempeä, viaton oli katse, kuin äsken auennut, kukan umppu.
Oli se Antti osannut ottaakin! Isäntää rupesi ihan naurattamaan. Kyllä kai hänkin nuorena olisi ymmärtänyt valikoida, mutta hän kun aina oli ollut niitä järki-ihmisiä, ei ollut tyytynyt vain silmänruokaan. — Järkiperäisesti hän oli naima-asiaakin harkinnut, eikähän hänen ollut syytä sitä katuakaan, vaikka ei kotielämä aina ollut niin hauskaa ollutkaan.
"Joko sinä menet?" kysyi isäntä, kun näki Martan kääntyvän ovelle päin.