"Jos ei minua tarvita."
"Saisit edes lukea minulle vähän."
Martta otti sanomalehden. Hän oli par'aikaa lukemassa, kun emäntä tuli, pysähtyi kynnykselle ja katsoi pitkään, vuoroon isäntään, vuoroon Marttaan. Sitten vetäisi hän keinutuolinsa nurkkaan päin ja asettui siihen katsomaan. Hän katsoi ensin Marttaan, niin että tämä lukiessaankin tunsi sen, tunsi, miten nuo mustat silmät häneen vihassa iskeytyivät, painautuen syvälle kuin terävät, haavoittavat kynnet. Kirjaimet hyppelivät sanomalehdellä sinne tänne, ja Martan käsiä rupesi painamaan kuin olisivat ne käyneet hervottomiksi. — — Silloin siirsi emäntä katseen mieheensä. Tämä makasi huomaamatta vaimoaan, silmät Marttaan tähdättyinä. Emäntä katseli läpitunkevasti ja tuikeana vähän aikaa. Sitten hän oli selvillä asiasta. Nyt se on tehty. Nyt hän on syrjäytetty tautivuoteenkin äärestä. Parempi on hempeä lapsi hoitamassa, liukasteleva, nöyräniskainen ja tekopyhä palvelija, kuin oma vaimo, joka on kantanut päivän kuorman ja helteen ja siinä raskaassa työssä kulkenut sydämensä sairaaksi ja jalkansa verille.
"Juomista", sanoi sairas ja maiskautti suutaan.
Emäntä nosti kiireisesti vesikupin hänen huulilleen. Käsi ihan vapisi ja toinen, jolla hän yritti sairaan päätä nostaa, oli kuin hervoton. Silloin vesi läikähti maahan kastellen sairaan paitaa.
"Siinä se nyt oli. Meidän mamma on jo vanha. Martta, mikset sinä tule?"
Martta meni luo ja auttoi. Hänen katseensa etsi rukoilevasti emäntää, mutta tämä oli jo kääntynyt selin, ja kun Martta kumartui kaatamaan vettä kuppiin, paiskattiin ovi kiinni.
Emäntää ei sinä iltana näkynyt ennenkuin illallista syötäessä. Silmätessään pikimältään Marttaan näki hän, että tämän silmät olivat itkettyneet. Mikähän sitäkin itkettää, tuli hänelle mieleen. Useinhan sen silmät viime aikoina olivat olleet punaisina, eikä luulisi kuitenkaan hänellä hätäpäiviä olevan. Mies on hänellä sellainen, että kannattaa kadehtia vaikka kenenkä. Ei ole leipähuolet painamassa, eikä suru siitä, ettei olisi eteenpäin päässyt elämässä. Päinvastoin, kaikkien kunnioittamana ja rakastamana hän nyt Teitossa asuu, vaikka arvoltaan sopisi paremmin karjan paimeneksi. Ja sitten vielä itkee. Mitäpä häneltä puuttuisi, jollei sitä surre, ettei ele lapsia.
Kerrankin tiesi Luoja, minkä teki! Ei toiselle anna kaikkea eikä toiselta kaikkea riistä. — Sydäntä oikein hiveli, kun emäntä sitä ajatteli. Siinä suhteessa ainakin hän vielä oli Martasta edellä, että hän oli nauttinut äidin iloa ja äidin ylpeyttä, ja sitä Martta ehkä juuri ikävöikin, — — Odottiko ja ikävöiköhän tuo ehkä niinkuin hän itsekin kerran. Ajatteliko hän joka surun sattuessa ja joka ilosta nauttiessaan, että kun tulisi se toivottu, silloin olisi elämä toista, se lepertelevä, viaton lapsi, jonka kädet olivat pienet ja pehmoiset ja joka on niin heikko ja avuton, ettei tule toimeen ilman äitiä, mutta joka juuri siksi voi sydämet niin kovasti kahlita ja tehdä elämän niin rikkaaksi ja onnelliseksi. — —
Sydän hätkähti, kun emäntä tuli tätä ajatelleeksi. Oliko hän julma, hirmuinen ihminen, joka ei olisi suonut isän ja äidin iloa omille lapsilleen? Mikä äiti hän oli? Hirviöhän hän oli kerrassaan! Vai oliko se ehkä ainoastaan rakkautta siihen, mikä kohtuullista ja oikeaa oli, ettei hän olisi suonut onnenmittaa kukkurapäisenä toiselle, kun toiset näkivät ainaista nälkää?