Martan luontainen iloisuus oli hänellä hyvänä apuna siinä jokapäiväisessä salaisessa taistelussa, jota hän kotonaan sai käydä. Mutta vähitellen se rupesi ehtymään. Tuntui siltä kuin olisivat voimat pisara pisaralta vuotaneet kuiviin. Ainainen nalkuttaminen, pisteliäät sanat ja kateelliset katseet tekivät hänet lopulta niin araksi, ettei hän tiennyt mitä sanoa ja tehdä. Hän tahtoi olla luonnollinen ja vapaa, hän tahtoi kantaa kuormaansa kärsivällisesti ja nöyränä ja voittaa vastahakoisuudet rakkaudella. Mutta taistellessaan niin tehdäkseen kadotti hän vapautensa ja luonnollisuutensa. Hän oli odottanut appivanhemmiltaan kovaa kohtelua senvuoksi, että hän oli köyhä tyttö eikä niin arvokas miniäksi kuin he olisivat suoneet. Mutta salaista vihaa ja kateutta hän ei olisi arvannut odottaa. Sentähden oli hän murtua taakan alle, joka päivä päivältä kävi yhä raskaammaksi.
Sen hän tunsi silloinkin, kun neulomaseura merimiesten hyväksi oli koolla heillä. Hän oli sitä päivää pelännyt jo edeltäkäsin ja sitten, kun se tuli, oli se raskas.
Emäntä leipoi ja paistoi vieraiden varalta. Martta kysyi tarvittiinko apua, ja emäntä vastasi, että "kenties ne leivokset vieraille kelpaavat, vaikkei miniä niitä olekaan laittanut."
Sitten rupesivat vieraat vähitellen kokoontumaan. Emäntä oli vastaanottamassa portailla ja saatteli sisään. Vasta kun kahvit oli juotu ja papin rouva ehdotti virren aluksi, tuli Martta sisään. Hänen täytyi tervehtiä kaikkia kädestä, mutta sitten hän hiipi oven suuhun. Virsi aloitettiin ja kaikki rupesivat veisaamaan. Emäntäkin veisasi kuin kirkossa. Hänen ohuet huulensa olivat päättävästi suppuun kipristetyt ja silmät seurasivat tiukasti sanoja.
Martta ei voinut olla häneen katsomatta, ja jota kauemmin hän katsoi, sen raskaammaksi kävi mieli. Sydäntä etoi ja tympäsytti. Koko virrenveisuu tuntui inhoittavalta. Mitä siitä paranivat merimiehet tai muut? Eikö se vain ollut narripeliä ja pilkkaa niinkuin seurustelukin usein? Yhdessä oltiin, tarjoiltiin, kestittiin ja oltiin hurskaita olevinaan siitä syystä, että muka tehtiin työtä lähimmäisten hyväksi. Mutta anna olla, kun hajaantumaan päästiin, niin sitten kielet käymään lähimmäisen parjaamiseksi. Niinhän emäntäkin oli aamupäivällä puhellut, mutta nyt hymyili ja oli kohtelias niille, joista vasta oli kertonut, että toinen juoruaa eikä pysy totuudessa, toinen kuluttaa kuukaudessa enemmän kuin vuodessa ansaitsee, ja toiset kiusaavat palvelijoitaan huonolla ruualla.
Ja sitten se virsi, jota ne hartaina yhdessä veisasivat!
"Äiti, äiti", se purkautui kuin tuskanhuuto Martan povesta. Kun olisi äiti täällä, silloin hänen sydämensä sulaisi, silloin hän taas jaksaisi uskoa hyvää ihmisistä ja antaa heille anteeksi, että he olivat puuttuvaisia niinkuin hän itsekin. — —
Papin rouva otti kirjan laukustaan ja rupesi lukemaan. Silloin raotti karjakko ovea ja kysyi nuorta emäntää. Martta pääsi livahtamaan ulos. Tuvan ikkunasta hän näki Antin takapihalla. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan juoksi luo. "Antti", hän oli aivan hengästynyt, "tahdotko sinä auttaa minua?"
Antti katsoi häneen ja se katse sanoi: "Vielä sinä kysyt?"
"Ne lukevat ja laulavat siellä sisällä." Martta tuskin sai sanat suustaan, hänellä oli sellainen hätä. — "Mutta minä en voi olla siellä. Minun täytyy päästä äidin luo. Asetatko sinä niin, ettei siitä tule pahennusta?"