"Kyllä pidän huolta, mene sinä vaan." Hän nosti kädet silmilleen, kun
Martta oli lähtenyt, ja pyyhkäisi pois jotain.
Että sen piti olla niin vaikeata ja ettei hän mitään sille voinut! Kovasti oli Martta laihtunutkin. Se oli viime aikoina pistänyt hänen silmäänsä, ja hän oli sanonut kuin lapsena: "minä olen mies, minä sanon heille, että hän on vaimoni ja että vaadin hänelle parempaa kohtelua". Mutta silloin oli Martta tarttunut käteen ja rukoillut, ettei hän mitään sanoisi, ettei kovilla sanoilla särkisi sitä, mikä vielä oli eheää. "Anna minun taistella taisteluni. Vielä Jumala meille parempia päiviä suo." Niin oli hän sanonut.
Antti ripusti valjaat tallin naulaan ja meni sisään siistiytymään, mennäkseen sitten vieraiden luo. Mutta itsekseen hän ajatteli, että Jumala oli suonut hänelle hyvän ja rohkean vaimon.
Sillä välin istui Martta kotona Rajalassa äidin luona. Hän oli matkalla ajatellut, että kun tulee perille, niin itkee, itkee kerrankin sydämensä sulaksi, itkee kaiken edestä, jota ei ole uskaltanut — eikä Antin tähden tahtonutkaan — Teitossa itkeä. Mutta hänen perille päästyään ei enää itkettänytkään. Tuli vain niin levollinen ja hyvä olla heti, kun näki äidin.
Äiti istui villoja karttaamassa ja Marttakin asettui heti työhön.
"Äiti", kysyi hän vähän ajan perästä, "etkö sinä koskaan meidän lasten pienenä ollessa surrut sitä, että me olimme köyhyyteen ja puutteeseen syntyneet?"
"Kyllähän se monet kerrat raskaalta tuntui." Leena teki kauniin pehmeän leppeen ja pudotti sen koppaan toisten päälle. Sitten vilkaisi hän nopeasti Marttaan. Mitähän sillä oli mielessä, kun ajatukset sinnepäin kääntyivät?
"Köyhyyspä sittenkin taitaa olla helpompaa, mutta kun ei ole rauhaa eikä sopua." Hän kiihtyi niin, ettei itsekään huomannut. Posket hehkuivat ja silmät paloivat. "Ei siellä lasta tarvita eikä saakaan olla. Epäsovun ja elämän kirouksen ei pitäisi koskaan lasta painaa. Tuollaisen pienen viattoman olennon pitäisi syntyä onneen."
"Ei niitä sitten paljon syntyisi." Äiti hymyili, vaikka se oli surunvoittoista. "Sinä olet vielä aika lapsi, vaikka olet kolmatta vuotta naimisissa."
Mutta silloin hyrähti Martta itkuun. "Äiti, sinä et saa sanoa niin. Jos sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin, ja kuitenkin minä olen taistellut ja rukoillut, ettei Jumala antaisi, ennenkuin elämä meillä muuttuu. Minä en jaksaisi sitä ajatella, että se vielä saisi siitä kärsiä."