Mutta äiti pyöräytti leppeen koppaan. "Niin se on kuin virressä veisataan: 'Kaikk' Herra parhain toimittaa'. Mutta kun ihminen väsyy, niin sitä ajattelee paljon, jota ei muuten ajattelisi." Äiti käänsi puheen toisaalle, ja kun Martta läksi, tunsi hän virkistyneensä.
Antti oli häntä portailla vastassa, ja hän oli sen illan jälkeen Martalle vielä entistäkin hellempi. Hän koetti pysytellä Martan läheisyydessä silloin, kun oli sisällä, ja keksi milloin mitäkin toimittamista, että näkisi, missä Martta oli ja mitä teki. Yhtenä iltana tekaisi hän itselleen asiaa asemallekin, ja kun sinne oli niin mukava kävelymatka, tahtoi hän Martan mukaansa.
Martta vähän esteli, mutta ei se auttanut. Antti kun oli saanut jotain päähänsä, ei hän siitä peräytynyt, jos ei vaan järkisyillä saatu toiseen vakaumukseen.
Oli se sitten Martasta hauskaakin, kun kerran oli tullut lähdetyksi. Eivätpä he usein Antin kanssa käyneetkään kävelemässä. Ja kun he noin rinnan astuivat tietä pitkin, tuntui taas että he kuuluvat toisilleen, he kulkevat yhdessä, rinnan ja käsi kädessä silloinkin, kun ei kukaan sitä näe, ei ajattele eikä itsekään sanoa uskalla.
"Paraiksi me tulimmekin", sanoi Antti, kun juna ehti asemalle juuri heidänkin sinne tullessaan.
Junalla oli vielä koko uutuuden viehätys, sillä se jyskytteli ensimmäistä vuottaan Kotajärven poikki.
"Niin laskee kuin orava puuhun." Martta nauroi. "Ei se ole ihme, jos vanhoja ihmisiä peloittaa."
He seisoivat vähän syrjässä niistä, jotka junaan menivät ja junasta tulivat, ja tekivät siinä seisoessaan huomioitaan. Antti selitteli Martalle veturin rakennetta, kertoi ja kuvasi, mutta kesken selittämisensä nykäisi hän Marttaa käsipuolesta: "Katso tuota kuinka hän meitä katselee."
Martta katsoi ikkunaan päin, jossa nuori mies ja nainen rinnan seisoivat.
Samassa, kun Martan katse sattui heihin, nykäisi nainen miehistä toveriaan, sanoi jotain ja kiiruhti sitten ulos. Ennenkuin Martta ennätti sanoa mitään, oli hän jo hypännyt junasta ja kiiruhtanut heitä vastaan. Hänen miehinen toverinsa seurasi jäljempänä.