"Vieläkö vanhempanne elävät?" kysyi Lehto.
Antti myönsi.
"En minä ole välinpitämättömyydestä pysytellyt poissa, mutta ensin en jaksanut tulla, sitten ajattelin, että he kai tahtovat olla erossa minusta." Hänen katseensa oli raskas ja surunvoittoinen. Antti ajatteli itsekseen, että johtuikohan se siitä, että he puhuivat Annista, vai oliko Vilho Lehto niitä, joille elämä aina oli surunsekaista, jotka aina parempaa ikävöivät ja joiden sielussa kaipuu siitä syystä soi perussäveleenä.
"Olisi niin paljon kysyttävää ja puhuttavaa." Alma piti Martan kättä omassaan. Se käsi oli laiha ja pieni, vaikka oli ruskea ja työssä kovettunut, — Mahtoikohan Martta olla onnellinen, ajatteli Alma. Olisi tehnyt mieli kysyä, mutta hän ei uskaltanut. Samassa soitettiin kolmas kerta. Silloin otti hän Marttaa kaulasta ja suuteli. "Surujen tie on raskas kulkea", sanoi hän hiljaa, "mutta se on siunattu ja hyvä tie. Kyllä se vie perille."
"Siunattu ja hyvä tie!" Ne sanat kaikuivat monta päivää Martan korvissa. Ja hän ajatteli, että se oli hyvä ja siunattu se tie silloinkin, kun eivät elämän suuret kärsimykset kuiluina eteen avautuneet, vaan jokapäiväiset koettelemukset piikkeinä jalkaa pistivät.
Hän oli vähän aikaa sitten ajatellut, että nyt hän ei kestä enää. Katkeruuden ja kateuden painostama henki hänet tukahdutti; hän nääntyy siihen paikkaan, ei jaksa nousta, vaan uppoo toivottomuuden suohon ja kuolee, ei elämän suurten surujen tukahduttamana, vaan pienten jokapäiväisyyksien kuoliaaksi kiduttamana. Mutta sitten palasi taas toivo. Kyllä hän sitä tietä jaksoi kulkea, koska se oli hyvä ja siunattu ja koska sillä perille päästiin. Tuli pienet tai suuret surut, hän tahtoi ottaa ne vastaan ja ne uskalluksella ja toivolla voittaa. Niin olivat toisetkin tehneet ja niin voittaneet. Hän tahtoi tehdä samoin. Anni, Alma, äiti, kaikki olivat he kuormansa kantaneet. Kaikki kulkivat edellä häntä kehoittaen.
Hänessä heräsi aavistus siitä, ettei hän yksin eikä yksityisenä käynyt tätä taistelua, vaan että hän kävi sitä myöskin osana koko taistelevasta ihmiskunnasta. Se tietoisuus vahvisti ja antoi voimaa.
Kauan ei Martan kuitenkaan tarvinnut kestää yksitoikkoista, kiduttavaa taisteluaan pikkuseikkoja vastaan. Elämän suuret tapahtumat ja suuret surutkin voivat usein pelastaa tällaisesta kidutuksesta, ja niin kävi Martankin.
Juhannuksen tienoissa sairastui taas isäntä. Kohtaus oli ankara ja loppu tuli pikemmin, kuin sitä arvattiin odottaa. Kova oli kuolemantaistelu. Se ei ollut elämän voiman hiljaista ehtymistä, ei unta, joka vapautti väsynyttä vaivoista. Pala palalta mursi tauti vielä vastaan ponnistelevat elinvoimat, ja taistelua kesti viime hetkeen asti, tuskallista, kammottavaa sielun ja ruumiin taistelua vihollista vastaan, joka kylmin, rautaisin kourin, kuin ilkkuen uhrinsa toivotonta ponnistelua, nujersi sen maahan.
Sitten taukosivat tuskan huudot kuulumasta. Rukous- ja kiroussanat vaikenivat. Taistelu loppui. Syvä, kammottava hiljaisuus seurasi — Teiton isännän päivät olivat päättyneet.