Hautajaiset pidettiin komeat. Vainaja oli sitä toivonut. Nämä ne olivat ensimmäiset suuren suuret kutsut Teitossa, ja toiset arvelivat, että ehkä ne ovat sen merkkinä, että vanha aika pahoine päivineen on haudattu ja uusi, iloisempi on koittamassa. Mutta toiset taas sanoivat, että ei kaksi kolmannetta. Annin hautajaiset olivat ensimmäiset isot pidot Teitossa, isännän olivat niitäkin isommat ja kolmannet hautajaiset täytyi pitää, ennenkuin tässä talossa muita juhlia toimeen pantaisiin.
"Eivätpä ne etäällä lienekään uudet hautajaiset", arvelivat jotkut nähdessään emännän.
Toiset taas arvelivat Marttaan vilkaisten, että nuori korjataan ennen vanhaa.
Teiton vanha emäntä oli todella käynyt huonoksi. Hänen kasvoissaan oli vaivaantunut, säikkyvä ilme, ja joka kerralta, kun joku häneen katsoi, näytti hän tuntevan tuskaa kuin ammuttu eläin, joka haavaansa aristelee.
Ne päivät ja ne yöt, jotka hän oli valvonut miehensä kuolinvuoteen ääressä, voi minkälaisia ne olivat olleet! Kumma oli, että hän oli jaksanut ne kestää! — Ja entä se tilinteko, sitten kun oli täytynyt pala palalta elää elämä uudelleen ja tehdä tiliä siitä itselleen, lahjomatonta, rehellistä tiliä, kuin olisi hän itse ollut kuoleman kynnyksellä. — — Hänen sieluaan särki, kun hän sitä ajatteli. Siinä ei ollut eheää kohtaa, ei paikkaa, jota ei olisi veristänyt, kun hän sitä kosketti.
Niin kauan kuin ulkonaiset huolet ja tehtävät sitä vaativat, piti tahdonvoima emäntää kuitenkin pystyssä, mutta hautajaisten jälkeisenä päivänä hän ei enää tilaltaan noussut. Hän ei valittanut kipua mitään eikä sanonut apua tarvitsevansa. Hän makasi vain väsyneenä, puhumattomana, kärsivän arkuus kasvoissaan.
Martta valvoi useat yöt hänen tietämättään viereisessä huoneessa, ollakseen valmis auttamaan. Hän kuuli silloin raskaita, sydäntä vihlovia huokauksia ja välistä hiljaista valitustakin. Kerran hän meni kysymään voisiko auttaa.
Emäntä nousi koholle. "Kuka? Mitä? Sinäkö? Ei, ei. Mene nukkumaan vaan."
Martta kuuli, että ääni oli säikähtynyt, mutta samalla lauhkea. Hän meni takaisin viereiseen huoneeseen ja pani maata. Mutta nukkua hän ei voinut. Kaikki oli ensin hiljaista, multa sitten ne taas uudistuivat, nuo syvät, haikeat huokaukset ja nuo pidätetyt valitukset.
Kaikki katkeruus suli Martan mielestä. Hän tuskin muisti, että sitä oli ollutkaan. Siitä hän vain kärsi, että Antin äiti kärsi, sitä toivoi, että olisi saanut häntä auttaa ja lohduttaa.