Mutta vaikka sekä Antti että Martta koettivat parastaan, näytti vaan siltä kuin se olisi hänelle enemmän vaivaa kuin iloa tuottanut.
Kuudentena päivänä hautajaisista näki Antti ihmeekseen rovastin ajavan pihaan. Ei häntä oltu haettu eikä hän nyt kyläilemään voinut tulla. Joku asia hänet tänne toi, sen näki hänen vakavuudestaanko. Mutta mikä?
Rovasti saatettiin sisään, ja kun hän oli saanut tervehdityksi, puhui hän asiansa. Hän tuli tuomaan ne rahat, jotka vaari kerran oli antanut pyytäen rovastia valallaan lupaamaan, ettei antaisi niitä muille kuin Martalle tai hänen lapsilleen. Siinä oli koko se omaisuus, joka kerran oli ollut Martan iso-isän omaa ja jonka vaari oli löytänyt ja salannut.
Rovasti kertoi, miten, hän vaarin sekavista sanoista oli ymmärtänyt, että vaari katsoi Jumalan vanhurskauden johtaneen niin, että Martta, tämän varallisuuden ainoa laillinen perillinen, nyt oli Teiton emäntä. Siten tuli vääryys sovitetuksi ja Martta käyttäisi monelle siunaukseksi sen omaisuuden, joka tähän asti oli ollut kirouksen syynä ja sielun ansana.
Molemmat, Antti ja Martta, seisoivat mykkinä rovastin edessä. Heistä se oli kuin unta kaikki. He eivät käsittäneet, että rovasti puhui heille.
Mutta vanhalle emännälle tuli hätä, kun hän kuuli, että rovasti oli salissa. Hän tahtoi hänet luokseen kamariin, sillä hänelläkin oli tärkeätä puhuttavaa.
Rovasti jätti silloin Antin ja Martan mennäkseen kamariin. Ja kauan hän siellä viipyikin.
Kun hän vihdoin raotti ovea saliin, teki hän sen kutsuakseen Martan ja
Antin kamariin.
Siellä oli vanha emäntä istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kyynelissä, mutta silmistä loisti rauha.
"Lapset, lapset, voitteko antaa anteeksi? Minä olen ollut niin onneton kateudessani ja katkeruudessani." Ääni murtui, mutta kädet tapailivat Antin ja Martan käsiä.