"Äiti, älä puhu! Sinä et jaksa." Antti koetti rauhoittaa.
"Minä jaksan ja minun täytyy. Jumala on vihdoinkin murtanut tämän ylpeän ja itsekkään sydämen. Minulle on laupeus tapahtunut, ja minä rukoilen teiltäkin laupeutta."
Silloin kiersi Martta kätensä hänen kaulaansa: "Äiti", sanoi hän, "äiti", ja se nimitys syntyi ensikertaa hänen huuliltaan. "Rakas äiti, kaikki on unohdettu."
Rovasti hiipi hiljaa ulos huoneesta. Olkoot yksin ja yhdessä tätä siunattua sovinnon hetkeä viettämässä.
Mutta illalla, kun Martta laski levolle, oli hänen onnensa hänestä niin suuri, ettei hän surujaan enää nähnytkään, ja hän ajatteli, että nyt saisi se toivottu pieni vieraskin tulla. Nyt olivat ovet sille avoinna ja siunaus sitä odottamassa.
* * * * *
Syksyllä istutti Antti ensimmäiset koivut kartanon ympärille ja maantielle päin molemmin puolin tietä. Vaari ei enää ollut niitä pelkäämässä eikä emäntäkään sitä vastustanut. Hän oli, oma katkera kokemus muistossaan, sitä ennen vastustanut, mutta nyt ei tuntunut enää vaikealta ajatus, että hänen lapsensa olisivat onnellisemmat kuin hän itse oli ollut, että he onnistuisivat siinä, missä hän oli kärsinyt tappion.
Keväällä, kun lehti puhkesi puihin ja tuuli ensi kertoja löyhytteli puhjenneiden lehtien tuoksua sisään Teiton ikkunoista, oli kaivattu vieraskin tullut taloon. Martta istui kätkyen vieressä ja lauloi vanhaa kansan säveltä:
"Itse minä lapselleni nukkuvirren laulan, pane silmät nukkumaan ja nuku Herran rauhaan."
"Että minä tällaisen siunatun päivän sainkaan nähdä", sanoi hän Antille.