Kun puut olivat saaneet olla kaksi viikkoa rauhassa, rupesi emäntä toivomaan. Hän ei uskaltanut iloita, mutta pelko oli vähenemään päin. Ajatukset, jotka siihen saakka olivat keskittyneet istutuksen onnistumiseen, rupesivat jo joutamaan muuallekin. "Taisin kuitenkin voittaa", arveli hän itsekseen, ja se ajatus hiveli sydäntä kuin pehmeä lapsen käsi poskea.
Piiat rupesivat siitä rengeille pistelemään, että he muka olivat taikavoiman voittaneet, ja isäntä arveli, että jos nyt eukko voitolle pääsee tässä hommassa, niin tekee hän totisesti hyvän työn koko talolle.
Mutta eräänä aamuna kolmannella viikolla makasivat kaikki koivut katkottuina maassa.
Isännän mieli kuohahti.
"Nyt tästä pelistä loppu tehdään. — Kuuletko, eukko?"
"Kuulen."
"Etkö ymmärrä, että joudumme koko kylän hampaisiin."
"Ymmärrän."
Isäntä meni pihalle, potkaisi äreissään kaatunutta koivua ja käski rengin korjaamaan pois kaikki. Emäntä ei niitä käynyt katsomassakaan, oli vaan työtouhussa koko aamupäivän ja puhui muista asioista. Illalla hän läksi Rajalaan ja viipyi siellä kauan. Kun hän palasi, olivat silmäluomet punaiset kuin paljosta itkusta.
Puun istuttamishomma Teitossa ei ollut pysynyt salaisuutena pitäjällä. Se uutinen oli kulona kulkenut talosta taloon, kylästä kylään. Jännityksellä oli jokainen odottanut yrityksen lopullista ratkaisua, ja kun se vihdoin tuli, herätti se huomiota kaikkialla. Nuoret, joiden kauhu Teittoa kohtaan perustui yksin vanhojen juttuihin, saivat tästä omaa näkemäänsä, omaa kuulemaansa, joka antoi voimaa ja tukea tuolle pelon tunteelle. Näkihän sen tästäkin selvään, että asiat olivat hullusti tässä talossa. Mistä syystä ne puutkaan muuten eivät olisi siellä menestyneet? Ja kuka ne sitten oli maahan kaatanut — itse paholainenko tai joku hänen kätyreistään? Etteivät ne ihmiskäden kaatamia olleet, sen tiesi Kalle renki aivan varmaan.