Olipa miten hyvänsä, ihmeellinen juttu se oli, siitä olivat kaikki yksimieliset. Heränneet sanoivat sitä Jumalan tuomioksi. Vaikka asia olikin pieni ja maallinen, saattoi Jumala siinäkin osoittaa, ettei hänen siunaustansa ollut siellä, missä ihmissydämet vielä olivat väärän mammonan orjuudessa.
"Kun ovat pahan pauloihin antautuneet, niin kitukoot nyt siinä opiksi itselleen ja muille varoitukseksi", sanoi muuan vanhus, jolla oli kaunaa mielessä Teittolaista kohtaan, kun tämä oli häntä kaupoissa pettänyt.
"Hullutuksia", sanottiin hienoston piireissä, kun nämä jutut sinnekin tunkivat. "Kansan taikauskoa, tietäähän sen. Ukkovanhuksen työtä se on kaikki."
Ja jokainen, joka asiaa arvosteli, oli varma siitä, että oli lausunut oikean tuomion.
Mutta vaikka asia olikin pitäjällä herättänyt paljon huomiota, jätti se kuitenkin syvimmät jäljet Teittoon. Isäntä uhmaili. Hän suuttui silmittömästi ajatellessaan, että hän ja hänen talonsa oli kaikkien hampaissa, ja hän vannoi monet pyhät valat, että pian tukkisi kaikkien suut. Hän rehenteli enemmän kuin koskaan ennen, oli entistäänkin suurisuisempi ja teki mitä rohkeimpia kauppayrityksiä.
Annaan taas oli tapaus tehnyt päinvastaisen vaikutuksen. Hän kävi hiljaiseksi, harvasanaiseksi. Ei hän ennenkään usein hakenut ihmisten seuraa, mutta nyt rupesi hän sitä aivan karttamaan. Suuttumus ja kiivaat sanat, joita hän ennen aseinaan oli käyttänyt, olivat häneltä kuin unohtuneet. Hänen voimansa oli murtunut, siksi hän ei enää kyennyt vihastumaankaan. Mutta mielen katkeruus kasvoi silti kasvamistaan. Hän oli taistelussa joutunut tappiolle niin tuntuvalla tavalla, ettei enää jaksanut taistelun jatkumista ajatellakaan. Yksinäisyys oli nyt hänen ainoa turvansa.
Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi lamassa ollut voima taas palaamaan. Se palasi silloin, kun hän tunsi hartaimman toivonsa täyttyvän, kun tunsi saavuttavansa sen voiton, joka oli hänelle kallein kaikista. Jo se tietoisuus toi hänelle uuden voimankin, toi takaisin entisen lujuuden ja sitkeyden, toi halun uudelleen taistella sekä oman että lapsensa onnen puolesta. Entisellä ryhdillä hoiti hän nyt talouttaan, mutta ankaruus oli vähempi kuin ennen. Vieraillekin riitti nyt entistä enemmän lempeitä, ystävällisiä sanoja. Oli kuin hänen olentonsa olisi koettanut koota kaiken, mikä oli hyvää ja ystävällistä, kuin kasvi, joka itseensä imee päivänsäteitä saadakseen kukkansa puhkeamaan.
Yksinäisyyttä hän etsi usein. Häntä vaivasi miehen epähieno käytös ja räyhäävä tapa. Se herätti hänessä eloon kovan, karkean luonnon, joka oli ainoa, jota mies ymmärsi. Mutta sitä puolta itsessään hän ei tahtonut nyt vallalle päästää. Hän ajatteli lasta, jota nyt ei ainoastaan toivonut, vaan jota odotti, ja lapsen tähden tahtoi hän olla lempeä.
Rajalassa kävi Anna näihin aikoihin usein. Pikku Liisa oli kasvanut ja varttunut ja juosta kipitti jo lattian poikki sopertaen muutamia sanojakin. Se oli Annasta hyvä enne. Tuo lapsihan oli ollut hänen huolensa esineenä siitä asti, kun hän taloon tuli, ja se oli menestynyt oikein ihmeteltävän hyvin. Eikö sitten menestyisi se, jota hän vaalisi kuin kukkaista kämmenellä, kuin kevään esikkoa ainakin?
Miksi hän sitten usein pelkäsi? Sitäkö ajatteli, että kun tulee kevät, tulee taas se suuren tappion aika, ja silloin hän uudelleen kärsii tappion entistä katkeramman.