Hän pelkäsi sitä joskus. Mutta sitten hän taas tyyntyi ja tuomitsi tyhjäksi taikauskonsa. Hän oli saanut takaisin entisen lujuutensa. Ja hän ajatteli, että rakkautensa voimalla, lujalla, järkähtämättömällä tahdollaan hän pysyttää lapsensa elossa.
Sitten se tuli, tuo suuri odotettu päivä. Se tuli, kun käki kukkui metsänrinteessä, kun nurmi oli nukalle noussut ja kiurunen kohosi korkealle virittäen keväisen kiitoslaulunsa. Silloin tuli tuo toivottu vieras Teittoon.
Juhla-iloa oli silloin talossa kaikkialla, mutta suurin juhla oli äidin sydämessä.
"Parempi kun olisi ollut poika", sanoi isäntä, "mutta hyvähän se on tuokin aluksi".
"Vai tuli sinne kuitenkin perillisiä", sanoivat kyläläiset. "Mahtavat ne nyt olla mielissään."
"Mitähän perittävää sillä poloisella", arvelivat toiset. "Rahaa ja rahan rakkautta kaiketikin."
Mutta Rajalan Leena pyyhkäisi huivinnurkalla kyyneleen silmäkulmasta.
"Vai on heillä nyt lapsi", sanoi hän hiljaa ja laski kätensä ristiin.
"Herra! Anna sen tulla siunaukseksi. Älä kosta isäin pahoja tekoja
lasten päälle, vaan tee laupeutta tuhanten tuhansiin polviin."
* * * * *
Kun pikku tyttö tuli kuukauden vanhaksi, pidettiin ristiäiset. Isäntä oli kohta sanonut, ettei hänen lastaan pappilaan viedä, vaan kotona ristitään vieraiden koolla ollessa kuin rikkaan lapsi ainakin. Setelitkin heltisivät isännän sormista tätä tarkoitusta varten, ja Annalle hän penäsi, että "muistakin sinä eukko varata hyvät herkut".
Pahin pulma ristiäiskutsuihin nähden oli suhde papin perheeseen. Täytyihän heidät kutsua, kun ei pitäjässä ollut kuin yksi pappi. Kuka lapsen ristisi, jollei pappi? Mutta vastenmielistä se oli, kun hän oli tuollainen herännyt kiihkoilija, joka sanoa jyryytti ihmisille vaikka mitä vasten naamaa.