"Jos se siitä kävisi suopeammaksi, kun minä pyytäisin puhumaan vähän. Meillä kun ei koskaan ole selityksiä eikä seuroja pidetty, niin voisihan nyt vähän sitäkin puhetta kuulla tuon tyttölapsen kunniaksi", ehdotti isäntä. "Eihän sitä pakanoita pahempia olla."
"Ja siitäkö sinä luulet papin meille leppyvän", kysäisi Anna? "Silloinhan se vasta oikein saakin meidät kaikki kadotukseen tuomituksi. Kyllä minä ne heränneet tunnen."
"No, en minä nyt selitystä tarkoittanut. Pyytäisin vain pitämään pienen puheen. Olisihan se kunniaksikin tytölle, eikä se ennättäisi paljon sitä valmistella, kun täällä vasta puhuisin asiasta."
"Tee miten tahdot. En minä ole vastaan. Niitä ihmisiä en vaan kärsi."
"Teenpä sitten, miten hyväksi näkyy", päätteli isäntä itsekseen. Ja niin tekikin.
Kun ristiäispäivä tuli, ja kaikki vieraat jo pönäkkinä istuivat salin seiniä pitkin, naisväki mustissaan, mustat silkit hartioilla ja kullatut rintaneulat leuan alla, kiepsahti isäntä eteiseen nähdessään papin tulevan. "Terve, terve. No, kerran näkee kirkkoherrankin meillä. Tervetulemastanne." Isäntä pokkuroi minkä kerkesi.
Kirkkoherra ojensi kättä, tervehti ja ripusti lakkinsa naulaan.
"Minulla kun olisi pikkusen asiaa", ehätti isäntä sanomaan, kun näki kirkkoherran aikovan astua saliin.
"No sopii puhua." Kirkkoherra pysähtyi puolitiehen.
"Kun meille nyt suotiin tällaiset juhlat — — niin kallis lahja — kirkkoherra ymmärtää — niin tuli meille mieleen että jos vähän Jumalan sanaa — —"