"Tahdotteko, että pidän selityksen? Siitä olisi ollut paras puhua ennen."
"Ei nyt selitystäkään. Se on vielä niin heikkokin, meidän mamma, mutta jos jonkun sanan päivän merkityksestä, tuossa kohta toimituksen jatkoksi."
"Hyvä, hyvä, jo ymmärrän."
Kirkkoherra teki kiirettä astuakseen saliin. Isäntä aukaisi oven, ja ihmiset, jotka näkivät kirkkoherran kynnyksellä, nousivat seisomaan. Emännät niiasivat, isännät kumarsivat. Pappi katsoi ympärilleen, kumarsi hänkin ja kulki sitten suoraan salin perällä olevaan kiikkutuoliin. Siihen asettui istumaan.
Hetken harhaili hänen katseensa toisesta toiseen. Sitten hän jäi tuijottamaan eteensä. Suruttomia ihmisiä kaikki, ja heille piti hänen nyt puhua "päivän merkityksestä". Olisi edes tiennyt aikaisemmin, niin olisi saanut ajatella, mutta nyt. — Hän ajatteli tekstiä, mutta ei mieleistään saanut.
"Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä", olihan sekin päivän merkityksestä. Mutta ei se sittenkään ollut oikein sovelias teksti. "Katso minä panen eteesi tien elämään ja tien kuolemaan" tai "Ei Jumala katso ihmisten muotoa", vastakohdaksi sille erolle, jota tässä maailmassa tehtiin köyhän ja rikkaan, alhaisen ja ylhäisen välillä.
"Mitä minä nyt tässä enää ehdin ajatellakaan", pahoitteli hän itsekseen, "tuossa jo tuovat kastevettä".
Kirkkoherra nousi, puheli sanasen isännän kanssa ja poistui sitten pieneen sivukamariin. Sieltä hän palasi hetken kuluttua, ja samassa astui sylikummikin huoneeseen, lapsi käsivarrellaan. Silloin nousivat kaikki vieraat seisoalleen, kerääntyivät ryhmiin molemmin puolin pappia, naiset toiselle, miehet toiselle puolen, ja toimitus alkoi.
Anna seisoi toisten takana nojautuneena ovipieleen. Häntä heikotti niin, että polvet vapisivat ja sydän sykki levottomasti. Miten ihmeellistä, tämä oli kuin unta ja kuitenkin täyttä totta. Se oli hänen oma lapsensa, hänen kauan kaivattunsa, jota tuossa pitivät papin edessä.
"Ota pyhä ristinmerkki sekä kasvoos että rintaas."