Anna vavahti. Lapsi oli ollut hiljaa alkupuolella toimitusta, mutta rupesi loppupuolella huutamaan. Kummi hyssytteli, mutta mikään ei auttanut. Täytyi kiireimmän kautta kantaa pois heti, kun pappi oli "amen" sanonut. Palvelijat, jotka olivat saaneet käskyn olla valmiit viiniä tarjoamaan heti toimituksen loputtua, tarttuivat tarjottimiin ja tunkeutuivat samassa ovesta sisään. Kirkkoherra seisoi vielä paikallaan. Hän oli nähtävästi aikonut sanoa jotakin, mutta ennenkuin hän ehti suunsa avata, seisoi jo palvelija tarjottimineen hänen edessään. Hän otti lasin ja pani sen pois pöydälle. Palvelijat jatkoivat tarjoilua.
"Minua on pyydetty", alkoi kirkkoherra ja asetti vasemman jalkansa vähän oikean edelle, "minua on pyydetty puhumaan vähän tämän päivän merkityksestä. Te isät, te äidit, jotka olette täällä koolla, kuunnelkaa, sillä minä puhun teille jokaiselle. Minä tahdon puhua tämän päivän merkityksestä meille kaikille, jotka olemme isiä ja äitejä. Oletteko kuulleet että 'jolle paljon annettu on, siltä paljon vaaditaan'? Oletteko ajatelleet, mikä edesvastuu meitä painaa, mikä tili meillä on tehtävänä, meillä, joille Jumala on lapsia antanut. Te osaatte kyllä katkismuksestanne ulkoa ladella: 'Minä Herra Sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni'. Mutta oletteko myös näitä sanoja ajatelleet. Oletteko tutkineet mieltänne ja tekojanne? Oletteko kysyneet itseltänne: jätänkö minä siunauksen vai kirouksen lapsilleni perinnöksi?"
Kirkkoherra piti pienen loman, katsoi tutkivasti toisesta toiseen ja jatkoi sitten: "Minä en kysy teiltä, paljonko jätätte lapsillenne tämän maailman tavaraa perinnöksi, mutta minä kysyn, jätättekö siunauksen vai kirouksen — — Minua pyydettiin puhumaan lyhyeen, eikä minulla ole tämän enemmän sanomista; mutta Jumalan sana on voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, siksi on vähässä jo kyllin. Jos sen vähänkin oikein itseemme sovitamme, on tämän päivän merkitys meidän suhteemme tullut täytetyksi."
Salissa oli niin hiljaista, että neulankin rapsaus lattiata vastaan olisi kuulunut. Ei kukaan liikahtanut, ei sittenkään, kun kirkkoherra oli puheensa lopettanut ja mennyt entiselle paikalleen. Kaikki seisoivat viinilasit kädessä, mutta kun pappi ei tehnyt alkua, ei kukaan muukaan sitä rohjennut tehdä. Viimein rohkaisi isäntä mielensä, meni suoraan kirkkoherran luo ja tahtoi kilistää. "Kiitoksia, kiitoksia vaan, kyllä asia on oikein sanottu."
"Jumalan sana puhuu asiat aina oikein", sanoi kirkkoherra ja pani pois lasinsa.
Mutta keittiön puoleisessa kamarissa itki äiti lapsensa luona, itki koettaessaan lasta rauhoittaa. "Ei sinulle tuomion torvia saa toitottaa, ei. Siunauksen perillinenhän sinä olet, olet, kun äiti vaalii ja vartioi…"
4.
Teiton pikku tytöstä oli tehty äidin kaima. Mutta Annaksi ei kukaan häntä kutsunut, kaikki vaan Anniksi. Äiti itse pani asian alulle. Hän ei pitänyt siitä, että tyttöä nimitettiin hänen nimellään. Oliko se sitten taikauskoa vai mitä, mutta pahalta se hänestä tuntui. Oli kuin nimen yhtäläisyys olisi ennustanut yhtäläisyyttä muussakin suhteessa. Sentähden hän sitä pelkäsi, ja siksi muutti nimen Anniksi. Mutta sopivampi oli se muoto muutenkin, kuuluihan se pehmoisemmalta ja lapsekkaammalta.
Pikku Anni ei missään suhteessa ollut äitiinsä. Sinisilmäinen, pieni pellavapää hän oli. Ei muistuttanut isää eikä äitiä. "Vaihdokkaaksi luulisi, ei tämän talon lapseksi", sanoi eräs kulkuakka, joka kerran näki tytön pirtissä. "Suu poikki korvia myöten", vastasi piikatyttö nauraen. Silloin akka siirsihe oven puolelle, rupesi päivittelemään, miten kummallista elämä oli yleensä ja tässä talossa varsinkin, ja pian sen jälkeen rupesi kylältä kuulumaan uusia juttuja, joita kiireisesti levitettiin, vaikka niihin ei paljon uskottukaan.
Mutta pikku Anni kasvoi kukkana kodissa tietämättä mitään taikauskosta ja kulkupuheista.