Ensimmäinen paikka, jossa Annia käytettiin, oli Rajala. Muissa kylissä ei hän elämänsä ensimmäisinä vuosina saanutkaan käydä. "Mitä sitä tarvitsee kylässä käyttää. Kotonahan minäkin olen", sanoi äiti. "Paremmin pahalta säilyy, kun kotona pysyy."
Oli kuin emäntä olisi ollut oikein mustasukkainen tuosta tytöstään. Ei toiset saaneet sen kanssa olla eikä leikitellä. Aina tytön piti olla hänen hoteissaan, aina hänen kintereillään. Siihen hän oppi jo pienestä. Isänkin luota ikävöi äidin syliin, mutta vaikka äiti silloin käski olemaan kauniisti ja katselemaan isän helisyttämiä kellonperiä, iloitsi hän kuitenkin itsekseen tytön ikävästä. "Minunhan hän onkin enemmän kuin muiden, minun omani, minun iloni", ajatteli hän. "Ei hän muihin suostu, kun tuntee kuuluvansa minulle."
Ihmiset moittivat, että emäntä turmeli tytön pehmeydellään. Mutta miksi hän ei olisi ollut pehmeä? Pikku Anni oli hyväluontoinen, taipuisa lapsi. Ei hänelle kovuutta tarvinnut käyttää, totteli jo vähemmälläkin. Olihan se kuin lepoa sielulle, että sai olla hyvä jollekin, aina vain hyvä.
Annin varttuessa oppi äiti yhä enemmän elämään kaksoiselämää. Luonteensa kovan, karun pinnan kaikkine särmäisyyksinensä hän näytti peittelemättä muille. Sydämensä sisimmän, sen pienen, lämpimän pyhäkön, joka siellä vielä oli säilynyt, hän avasi lapselleen. Toiset sanoivat tätä ulkokullaisuudeksi, mutta Annalle se oli luonnollista. Toiset arvelivat, että hän rakasti itseään lapsessaan ja että, jos tyttö kerran asettuisi äitiään vastaan, väli samassa rikkoutuisi. Mutta sitä ei Anna ajatellut. Hän tiesi ainoastaan sen, että hän eli lapselleen ja lapsi hänelle.
Paljon oli pitäjäläisillä sanomista siitäkin, että Anna puki tyttönsä herrastyyliin. Itse hän kyllä aina valmisti vaatteet eikä niihin suinkaan varoja tuhlattu, mutta kun hän lapsuudenkodissaan oli käsityöhön oppinut, tulivat ne aina soman ja sievän näköiset. Ensimmäiset töppösetkin, jotka hän laittoi ja jotka olivat kotona kehrätystä harmaasta langasta, koristi hän somasti sinisillä ja punaisilla hetuleilla. Langat hän oli itse kotona värissä keittänyt, ja kun töppöset olivat valmiit, katseli hän tyytyväisenä työnsä tulosta. Olipa se nyt ylpeyttä tai mitä, mutta hauskaa se vaan hänestä oli, kun ne töppöset olivat niin iloisen ja soman näköiset!
"Luulee lapsensakin vielä olevan papillista sukua", ivasivat toiset; mutta Anna antoi sanan sanasta, kun se hänen kuuluvilleen tuotiin. Sitten hän meni kamariinsa, rupesi jokeltamaan pikku Annin kanssa, katseli hänen sinisilmiään, hänen kultakiharoitaan ja leperteli lapselle, kunnes harmi mielestä haihtui.
Pikku Anni ei tiennyt mitään siitä, että hän oli äidin ilo ja lohdutus. Mutta sen hän tiesi, että tuli aivan onnettomaksi, jos näki äidin itkevän. Hän oli muutenkin harvinaisen herkkä ja hellätunteinen lapsi. Mutta vaikka tavallisesti katseestakin jo totteli, oli hän kuin suunniltansa, jos jokin hänen tunteihinsa koski. Silloin ei mikään saanut häntä hillityksi. Hän itki niin, että vapisi, huitoi käsiään ja jalkojaan, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan, vaikka hänelle mitä sanottiin.
Se tuli selvimmin näkyviin silloin, kun hän sai kokea ensimmäisen suuren surunsa.
Anni oli saanut Rajalasta pienen valkoisen kissanpojan. Pikku Liisa oli sen hänelle antanut, ja itse hän toi sen onnellisena kotiin. "Kissimirri" pantiin nukkumaan Annin sänkyyn, sai Annin särkyneen kivikupin omakseen, ja yhtäaikaa se sai syödä kuin Annikin, latkien maitoa kupistaan pikku emäntänsä vieressä.
Mutta kerran, kun kissa jo oli suureksi kasvanut, sai Anni toisenkin holhokin. Se oli pieni siipirikkoinen pääskyn poika, joka oli pesästä pudonnut. Annilta pääsi itku, kun hän näki poikasen palvelijan kädessä. Silloin äiti otti lintusen, hankki Annille pienen pärekopan, nyhti ruohoja siihen, pani poikasen koppaan ja sitoi verkkopalan suulle. Siinä sitä poikasta sitten syötettiin ja juotettiin, ja Anni juoksi joka aamu ensimmäiseksi katsomaan, miten pääskynpoika jaksoi. Mutta eräänä aamuna oli poikanen poissa, verkko revitty ja koppa kumossa. Anni etsi, itki ja kyseli, kunnes sai selvän asiasta. Kissa oli sen suuhunsa syönyt, oli vainunnut, missä lintua pidettiin, ja karannut kamariin kenenkään tietämättä. —. Silloin äiti luuli Annin tulevan aivan kipeäksi, niin hän sitä lintuaan suri. Hän ei syönyt eikä sängystään liikkunut, siinä vain itki, ei lakannut, vaikka miten olisi pyytänyt.