Äiti koetteli lohduttaa, mutta turhaan. Se vain kiihdytti lasta. Täytyi antaa sen olla, kunnes itsestään lakkasi.
Kun Anni oli vihdoin pahimman surunsa voittanut, ei hän sittenkään isoon aikaan ollut entisellään. Kissaansa hän karttoi, ei jaksanut nähdä sitä, ei unohtaa, mitä oli tapahtunut, vaikka rakkaus kissaan sitä käskikin.
"Mitä tuosta lapsesta tullee", ajatteli äiti, "kun se on tuon luontoinen. Kovasti sitä elämä kolhii, särkee sydänjuuret, jollei ajoissa karaistu." — —
Mistä lie Anni tuollaiseksi tullutkaan. Ei se isän perintöä ainakaan ollut, eikä äitikään juuri tuollainen ollut. Kyllähän hän nuorena saattoi sekä surra että suuttua usein niin, että sydän oli pakahtua, mutta sitten mieli taas kimmahti painuksista kuin jännityksestä lauennut jousi. — Mutta Anni se oli sellainen, että siltä luuli elämän menevän, jos sen mieli kävi pahaksi. Ei sitten asettunutkaan pian, niinkuin muut lapset, vaan sairasti sitä suruaan jos kuinka kauan.
Annasta tuntui tuo tytön tunteellisuus melkein kostolta. Hän sai sen siitä, kun itse oli koettanut kuolettaa ja tukahduttaa kaiken hellyyden sydämestään. Ja kun hän siinä sittenkin vain osittain oli onnistunut, oli hän tietämättään säästänyt eloon jääneen hellyyden lapselleen. Siksi hän näki sen nyt kasvaneena, kehittyneenä Annissa, ja se häntä peloitti. Hän koetti kyllä vapautua tällaisista ajatuksista, mutta aina ne vaan tunkivat esiin. Hän tuli yhtenään verranneeksi Annia itseensä. Yhtenään tuli mieleen ajatus, että miten Anni, joka on hellämielinen ja lempeä, kestäisi elämässä, kun jo äidinkin kovalle luonnolle oli siinä ollut tekemistä.
"Jos tulisi Anni samanlaiselle kohdalle kuin minä", ajatteli hän kerran, istuessaan sukkaa kutomassa portailla, Annin leikkiessä pihamaalla, "niin hän varmaankin valitsisi toisin, taipuisi, nöyrtyisi, muuttaisi mielensä ja — — ja — — tulisi kenties onnelliseksi. — — Voi, voi sentään!"
Anna laski sukankutimen syliinsä ja painoi kädet silmilleen kuin karkoittaakseen näkyvistä ne kuvat, jotka elävinä hänen eteensä astuivat.
Tuossa oli pappila, vanha, matala, punaiseksi maalattu pappila. Sen ikkunapielet ja ovet olivat valkeat ja valkeat olivat kaikki ikkunaverhotkin. Siellä oli hän lapsena kiikkunut, pimeällä juossut piilosilla huoneissa, kesällä kiipeillyt ketterästi kuin orava puutarhan suurissa puissa. Ja kaikkialla missä hän kulki, oli hänellä toverina kirkkoherran veljenpoika Martti Lehto, jonka holhooja kirkkoherra oli ja jota kasvatettiin pappilassa siitä asti kuin oli orvoksi jäänyt. Miten hauskaa heillä oli yhdessä, miten monta kepposta keksittiin, miten monet kolttoset tehtiin! Siskot kaikki olivat Annaa nuoremmat, ja mitä niistä nuoremmista iloa? Eivät he heistä huolineet, kahden vain kaarestivat. Oli tyhjää aina Martin mentyä kouluun. Mutta sitä hauskempaa sitten, kun kesä ja joululupa oli tulossa!
Miten Anna muisti sen ensimmäisen joulun, jolloin Martti palasi yliopistosta. Kuinka hän sitä päivää oli odottanut, kuinka kaivannut kuukausien kuluessa. Ja sitten se tuli. Hän oli silloin seitsemäntoista vanha, punaposkinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö. Ihmiset sanoivat häntä koreaksi, ja hän uskoi sitä vähin itsekin. Rivakka oli hän työssä, iloluontoinen, teräväjärkinen tyttö. Mutta itsepäinen hän oli ja paha kiivastumaan eikä välittänyt, vaikka siitä hänelle sanottiinkin. Marttikin oli monesti hänelle siitä kiusaa tehnyt, mutta hän nauroi vain eikä herennyt, ennenkuin sai Martinkin nauramaan. — Ja miten hauskaa heillä silloin oli, kun se tuli, tuo toivottu joulu, ensimmäinen — ja viimeinen — —!
Miten paljon Martti tiesi kertoa maailmasta, josta Annalla ei ollut aavistustakaan ja jota kuitenkin niin halusi nähdäkseen. Ja miten hän Annaa askareissa auttoi ja miten sitten illalla välistä vanhemmilta Salaakin yhdessä luikkivat ilopitopaikkoihin. Voi sitä iloa, sitä ääretöntä, rajatonta riemua!