Ja semmoista se oli sitten kesälläkin, kun Martti taas tuli kotiin. Sitä juhannusiltaa, miten Anna sen muisti, kun vene hiljalleen lipui vettä pitkin, niin hiljaa, että sen tuskin kuuli kulkevaksi, ja juhannustulet leimahtelivat rannoilla ja satakieli viritti säveltään metsänliepeessä. — —
Niin ihanata oli kaikki, että he tuskin uskalsivat puhua, ennenkuin toisten nuorten joukkoon joutuivat. Se oli niin kuulakkaa, niin tenhovaa ja ihmeellistä, tuo juhannusyön kirkkaus. — —
Kun Martti syksyllä lähti Helsinkiin, itki Anna salaa. Marttikin oli silloin totinen, hymyili vähän surunvoittoisesti ja sanoi pian palaavansa. Mutta kun se aika tuli, oli kaikki toista. Jo syksyn kuluessa tuli kirje, joka herätti myrskyn pappilassa. Pojasta oli tullut hullu, herännyt körttiläinen, vai miksi sanoa! "Ei se meidän uskoa ainakaan saa muuttumaan", pauhasi kirkkoherra ja paiskasi nyrkin pöytään. "Menköön tiehensä, jos vaan meille saarnaamaan rupeaa."
"Eihän sitä nyt vielä tiedä, minkälainen hän on", uskalsi Anna huomauttaa.
"Tiedän minä", tiuskasi isä vastaan. "Ja tiedän senkin, ettei se enää sinusta huoli, jumalaton tyttöletukka!"
Anna ei mitään vastannut, mutta hän valvoi monet yöt sen asian tähden. — Miten hän oli ilon ja pelon vaiheella sitten, kun Martti tuli, ja mitenkä Martti oli entisestään muuttunut, oli kuin toinen koko poika. Hiljainen oli, hartaan näköinen, mutta aina surumielinen. Annaa harmitti, että siihenkö se elämänilo nyt oli mennyt? Virsiä piti veisata, postillaa lukea, ristissäkäsin penkin päässä kököttää kuumassa, pimeähkössä pirtissä.
Hän puhui Martin kanssa asiasta, koetti ymmärtää ja suostua siihen, mitä tämä sanoi, mutta itsekseen sitten aina harmitteli jäljestä päin. Kerran sitten tuli oikein suuttumus. Martti oli puhunut niin hartaasti autuuden asiasta, oli sitten sanonut, että eikö Annakin tahdo sitä ajatella? He kun aina olivat olleet niin hyvät ystävät ja hän oli ajatellut, että vielä voisivat enemmänkin toisiaan rakastaa. Mutta silloin kivahti Anna: "Jos et sinä minusta tämmöisenä huoli, niin ole huolimatta", sanoi hän ja juoksi tiehensä ja paiskasi oven kiinni. — —
Se oli iltaa ennen Martin Helsinkiin menoa, ja aamusella varhain hän läksi. Se oli hänen viimeinen käyntinsä pappilassa.
Kevätpuoleen kirjoitti kirkkoherra, että koska holhouden aika nyt on loppuun kulunut, pitäköön poika huolta itsestään. Annalle tuli hätä, kun hän tämän kuuli. Mutta isä teki, miten tahtoi; Annan täytyi taipua. Hän rupesi sen jälkeen käymään heränneiden kokouksissa ja koetti ajatella niinkuin he. Ikävältä se tuntui, mutta oli se siitä hyvä, että pääsi kadotuksen pelosta ja kuoleman kauhusta. Olihan sitä hyvässä suojassa niiden heränneiden kokouksissa, ei turvaton kuin tanssitantereella. Anna koetti ajatella sitä, kun hänestä hartaushetket tuntuivat ikäviltä. Mutta hänen oli samalla niin ikävä Marttia, että hän Martin tähden olisi suostunut vaikka mihin. Silloin tuli Martilta äkkiä kirje, joka muutti kaiken. Siinä ilmoitti hän huomanneensa varansa niin vähiksi, ettei kannattanut lukea papiksi. Hän oli siitä syystä muuttanut aikeensa, oli tutustunut heränneeseen perheeseen, siellä saanut morsiamen ja aikoi asettua appivaarin taloon, tytär kun oli ainoa perillinen. "Voinhan minä silti toimittaa kallista saarnavirkaa, jos Jumala minulle niin suuren armon antaa", lopetti hän kertomuksensa.
Voi sitä kirjettä, sitä kirjettä minkä teki! Anna tunsi vieläkin, miten se rintaa repi ja raateli. Se oli se kirje, joka oli Annan tehnyt kovaksi ja katkeraksi ja opettanut vihaamaan kaikkia heränneitä.