Hän istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, pää käsien varassa. Vasta kun kuuli Annin äänen läheisyydestä, heräsi hän. Niin, Annistahan hänen ajatuksensa olivat alkunsa saaneet, siitä, että Anni olisi tehnyt toisin.
Tyttö tuli juosten pihan poikki. Hän oli käynyt pellonpientareella ja sieltä poiminut kukkia. "Tässä Anni tuo." Hän heitti kukkasia kourallisen äidin helmaan.
"Sinä äidin tyttö!" Anna nosti hänet polvelleen. Miten hän oli hentokasvuinen, kepeä kuin höyhen, ja miten hänen hipiänsä oli hieno ja läpikuultava, niin että verisuonet ohimojen kohdalla selvästi erottautuivat. "Sinä et ole luotu kovien kohtalojen kantajaksi", sanoi äiti, sivellen hiukset tytön otsalta. "Kun saisit paremman osan kuin äitisi. Kun tulisit hyvän ja hienon herran kumppaniksi, siksi sinä sopisit, ja silloin olisi äiti iloinen."
Tyttö nauroi ja taputti käsiään, ymmärtämättä, mistä äiti hänelle puheli.
"Kyllä minä sillä lailla sinua kasvatan", jatkoi Anna kuin itsekseen ja kierteli lapsen kiharoita sormiensa ympärille. "Opetan kaikkea, mitä itse tiedän, mitä pappilassa opin ja mitä Martilta kuulin, ja sitten äidin tyttö tietää ja oppii enemmän kuin muut."
Anna rupesi ajattelemaan jo kansakoulussakin käyttämistä. Kirkolle oli äsken perustettu koulu, ja siihen Anna panisi tytön. Jos ukko olisi vastaan, niin panisi kuitenkin, kustantaisi vaikka omilla ansaitsemillaan. Mutta mitä siitä isäkään vastaan olisi, ellei että sitä suotta kouluttaa, kun on tyttö. — —
"Kuules Anni", rupesi äiti sanomaan, mutta samassa livahti tyttö sylistä ja läksi huutaen juoksemaan tielle päin.
Kas vaan, siellähän Leena ja Liisa olivat tulossa! Anna tarttui taas kutimeensa ja odotteli, kunnes vieraat olivat kohdalla. "Hyvää iltaa ja tervetuloa."
"Kiitoksia", Leena niiasi tapansa mukaan. "Tässä rouva vaan istuskelee iltansa ratoksi."
"Tässähän minä. Katselin Annin leikkiä, kun ei nyt ole erinomaista kiirettäkään. Käykää istumaan."