Leenakin asettui portaille ja otti sukkaneuleensa esille. "On nyt
Jumala antanut niin ihania ilmojakin."
"Niin on", myönsi Anna hajamielisesti. "Mutta kuulkaapa, Leena", kysäisi hän äkkiä, "miten te, joka olette hyvä ihminen, tulette toimeen noiden heränneiden kanssa? Seuroissakin käytte, vaikk'ette heihin kuulu."
"No, miksi en sitten kävisi?"
"Mitä te siitä paranette?"
"En tiedä paljonko paranen, mutta halua ainakin olisi siitä parantua.
Sitä vartenhan ihminen täällä onkin, että Jumalan tuntemiseen tulisi."
"Mutta kun ette heihin kuulu, mitä te siellä käytte? Tuomitsevat he teidät kuitenkin, jollette yhdy heihin."
"Mitä minä siitä. Eihän ne sitä pahuudessaan tee. Sanovat vain, minkä oikeaksi uskovat. Mitä minä siitä pahenen. Ei minun tarvitse siitä heidän tuomiostaan tiliä tehdä, omasta kohdastani vain, olenko sen mukaan vaeltanut, mitä Jumalan sanasta oikeaksi ymmärrän."
Anna istui hetkisen ääneti, sanoi sitten hitaasti ja vastahakoisesti:
"Onhan heissä hyvääkin. Mutta ei sitä kuitenkaan aina jaksa kärsiä."
Sitten hän meni hakemaan Annia ja Elisaa leikkipaikalta sisälle.
Siitä päivästä pitäen ajatteli Anna usein Annin tulevaisuutta. Hän etsi esille kaikki vanhat kirjat romusäiliöstä ja lueskeli niitä pyhäpäivinä. "Tuon hän kertoo ja tuon", ajatteli hän itsekseen, ja tuon saa Anni itse lukea, kun tulee isommaksi. Ja sitten hän suunnitteli tytön koulunkäyntiä ja tulevaisuutta.
Kun Anni oli viiden vuoden vanha, rupesi äiti hänelle syksyn tultua jo satuja kertomaan. He istuivatkin silloin enimmiten yhdessä. Isä oli taas lähtenyt matkustelemaan, ja vanha vaari oli kuten ainakin yksin omalla puolellaan. Silloin hyrräsi äidin rukki hauskaa, kotoista hyrinäänsä, ja Anni istui jakkaralla äidin jalkain juuressa satuja kuunnellen. Ja ne sadut olivat oikeita satuja, kuninkaan pojista ja prinsessoista, hallitsijoista ja peikoista, keijukaisista ja kääpiöistä. Ne olivat sellaisia, joita äiti itse pienenä oli kuullut tai lukenut ja jotka hän nyt Annin tähden oli etsinyt esille muistinkätköistä kuin kirjat tomuuntuneilta laudakoilta. Ja jota enemmän Anni näitä satuja sai kuulla, sitä enemmän hän niitä tahtoi. Hän saattoi kuulla saman sadun kymmeneen kertaan, kunhan vaan sai istua hiljaa ja kuunnella ja elää sadun suurta, rikasta elämää.