* * * * *

Sitä myöten kuin isäntä parani, kävi emäntäkin mieleltään tasaisemmaksi. Hän ei ollut tuskainen eikä kärttyisä kuten alussa, jolloin pelko ahdisti. Hän tiesi nyt, että kyllä mies paranee, ja se teki hänet rauhalliseksi. Kun mies oli vaikea hoitaa ja vaatelias, osoitti hän toisinaan ihan ihmetyttävää kärsivällisyyttä. Toisinaan hän taas pani vastaan eikä tehnyt miehelle mieliksi, mutta ei suuttunutkaan, pani vain vastaan lujasti ja järkähtämättömästi. Oli kuin voima hänessä olisi tasaantunut. Se ei myrskynnyt kuten silloin, kun vielä elämän suuret pettymykset saivat mielen aaltoilemaan ja tasapainon karkoitetuksi. Hänen tunteensa liikkuivat nyt tasaisesti kuin laineet, jotka milloin nousevat milloin laskevat. Milloin hän taipui, milloin asetti tahtonsa isännänkin tahtoa vastaan, mutta aina tyynesti, lujasti, päättävästi, ei kiivaudessa. Hän oli kylliksi kärsinyt ennen, kun riehui ja kiivaili sydämessään, kun oli kova ja katkera ja tahtoi tukahduttaa kaiken lämpimän sisimmässään. Sitä sitkeämmin oli se vaan hänen sydänjuuriinsa syöpynyt ja vielä kostanut häntä hänen lapsessaan. Mitä sellaisesta pehmeästä, poloisesta, jommoiseksi Anni tulisi? Pelolla aivan äiti sitä ajatteli. Ja hän ajatteli, että koettaisi nyt itse tasoittua, talttua ja semmoiseksi opettaa lapsensakin, sen, joka hänellä oli, ja sen, jota odotti. Ei siitä mitään tulisi, jos toinenkin tulisi sellaiseksi kuin Anni. Sitä koettaisi hän vastustaa, hän ainakin. Ja sitä ajatellen hän tunsi aavistamatonta voimaa, voimaa, joka oli kasvanut tiedosta, että hänelle elämän kaikista pettymyksistä huolimatta oli annettu äidin suuri tehtävä.

Pikku Anni huvittelihe satumaailmoissaan yhtä onnellisena kuin ennenkin. Hän ei tuntenut äitinsä ajatuksia eikä huolia. Sitten, kun hän oli voittanut surunsa Maijan karkoittamisesta, oli elämä hänelle taas huoletonta, kuten ennen. Hänestä isän sairauskin oli pelkkä ilonaihe, sillä nyt ei äiti ollut ainoa, jolle sai lukea ja kertoa ja jonka kanssa puhella. Hän ei ennen ollut isästään tiennyt paljon mitään, sen vain, että sai tuliaisia, kun isä tuli matkoilta. Mutta eihän isällä koskaan ollut aikaa puhella eikä leikkiä hänen kanssaan, niinkuin äidillä. Mitenkä hän silloin olisi voinut isän seurasta iloitakaan? — —

Mutta nyt oli toisin, kun isä aina makasi hiljaa vuoteellaan ja katseli Annin toimia. Ja miten isä hänelle välistä nauroi! Kerrankin, kun hän piteli jakkaraa sylissään ja hyssytteli ja sanoi, ettei se ollut jakkara, vaan hänen oma lapsensa, silloin isä nauroi niin, että Anni aivan suuttui ja rupesi itkemään. Miksi isä nauroi eikä uskonut häntä? Lapsi se oli, hänen oma lapsensa, jota hän rakasti. Olisi isäkin vaan hyvänä pitänyt ja uskonut, kun Anni sanoi. — —

Anni oli ison aikaa nyrpeällä mielellä. Mutta sitten hän lohduttautui, kun muisti että sadussakin ihmiset usein olivat pahoja niille, jotka rakastivat toisiaan. Hän otti rakkaan jakkaransa, kantoi nurkkaan, jossa oli tehnyt tilan sille ja peitti pienellä huivisiekaleella. Sitten hän haki kirjansa, istuutui lattialle lapsen viereen ja luki Roosa Tannenpurista. Vasta illalla oli hän niin leppynyt isälle, että jaksoi taas lukea ääneen hänelle.

Annista tuli isän sairastaessa yhä enemmän isän tyttö. Olihan se vähän ikävää äidistä, mutta hyvä se oli, että tyttö toisiinkin tottui, äidistä kun pian kuitenkin oli vähän kuin erottava. Isän sairaus se sitä eroa nyt valmisteli, ja hyväksi se oli sekin.

Kun sitten kesällä Annille syntyi pieni veli, herätti se iloa kaikissa, kateutta ei kenessäkään. Isä oli silloin terve ja oli kovasti puuhassa viljelysmaillaan. Hyvillään oli hän siitä, että lapsi oli poika, mutta sanoi kuitenkin, että "Anni se minun on". Mitä miehestä, joka kätkyessä kirisee. Olkoon eukon, siksi kun ihmisen alulle pääsee. Kyllä isä hänestä sitten miehen kasvattaa.

Anni ei paljoa tuosta pienestä, kitisevästä olennosta ensin välittänyt. Mutta äiti kertoi, että hyvä haltija oli pojan löytänyt suuresta, ihmeellisestä metsästä ja sieltä kotiin kantanut heille iloksi. Silloin rupesi Anni hypistelemään pikku veikon punaisia pieniä sormenpäitä ja hyväilemään hänen pääkköstänsä.

Mahtoi tuo sentään olla hauska leikkitoveri kerran, koska se suuressa metsässä oli käynyt ja nähnyt hyvän haltijan! Ja Anni rupesi ikävöimään sitä, että veikko suureksi kasvaisi ja rupeaisi hänelle jotakin kertomaan. Mutta kun äiti sanoi, että se vielä kestää kauan, toivoi Anni haltijan tuovan hänellekin pienen lapsen, että hän samalla saisi sen haltijan nähdä ja sitä edes kerran oikein puhutella.

5.