Ulkona oli aika myräkkä. Sade sinkoili ikkunoita vasten ja tuuli pieksi vimmastuneena Teiton seiniä kuin vihoissaan siitä, ettei lähitienoolla ollut puita, joita puistella. Oli pilkkosen pimeä ulkona. Ei käden nostamaa eteensä nähnyt. Helppo siellä ei ollut liikkua, tapaillen täytyi kulkea, ettei kompastuisi eikä törmäisi esineitä tai ihmisiä vastaan. Kuka vaan huoneen suojaan pääsi, koetti siellä pysyäkin, ja jonka ulkosalla täytyi liikkua, tähysteli pienintäkin tulen tuiketta, joka voisi pimeän valaista.
Teitosta loistivat tulet maantielle kolmesta akkunasta. Pirtin akkunoita oli maantielle päin kaksi. Kolmas, valaistu akkuna, oli välikamarin, jossa isäntä, emäntä ja lapset olivat.
Pirtissä kehräsivät ja karttasivat piiat, rengit tekivät puhdetöitä, korjasivat viikatteenvarsia, reenjalaksia ja muuta, jota talossa tarvittiin.
"Ei nyt ole hyvä liikkua ulkona", arveli toinen piioista.
"Eipä tietenkään. Pitää sillä olla luontoa, joka nyt kulkemaan lähtee."
"Näihin aikoihinhan se Maija viime syksynä ajettiin pois", kuiskasi karjakko hiljaa. "Tällainen jumalaton ilma oli silloinkin, ja ulos täytyi vaan lähteä." Rukin polkija pysäytti pyöränsä, ja karttaaja järjesteli leppeet kartalle, mutta jätti ne siihen, laski kartan polvelleen, kumartui eteenpäin ja kuiskasi hiljaa: "Olihan se emännälle vastenmielistä, mutta minkä teki. Sitä vanhusta täytyy pelätä. Jos äityisi pahaksi, tulisi tuho."
"Kumma, kun uskaltavat kotona pitää?"
"Mikäpä muu neuvoksi. Kuuluuhan niitä olevan laitoksiakin. Mutta mitäpä isäntä sinne viitsisi rahansa antaa."
"Tiedättekö, tytöt", sanoi samassa renki Juho. "Vaari vanhus käväisi ullakolla tänään iltahämärissä."
"Mitä?"