"Tule", sanoi Anni tarttuen hänen käteensä, ja he juoksivat välikamariin, jossa äiti askarteli.
Siten oli ystävyys solmittu.
Anna meni hetken perästä keittiöön. Sitten hän kävi aitassa ja kulki aitan ja keittiön väliä moneen kertaan. Hän valmisti kauan näitä illallisia, vaikk'ei niissä suuria valmistettavia ollutkaan. Mutta monen vuoden ilot ja surut eli hän uudelleen sitä tehdessään.
Miten ne nyt kaikki palasivatkin mieleen, lapsuuden leikit ja ilot, mäenlaskut ja marjamatkat, laskiaistiistain lystit ja joulujuhlan valmistukset! Ilo oli kasvamistaan kasvanut, kunnes kumpusi korkeimmilleen nuoruuden kevätkoitossa, kun päivä paistoi kirkkaimpanaan, kun laineet lauloivat ja tuuli tarinoi ja kaikki kertoi tuota tuttua, mutta ikuisesti uutta satua sydämen suuresta salaisuudesta.
Mutta sitten sävel katkesi. Särähtivät elämän ensimmäiset epäsoinnut. — Voi niitä vuosia, jotka sitten seurasivat, sitä sydämen kylmyyttä ja katkeruutta! Miten hän oli koettanut rakastaa, mutta ei voinut! Särki, särki vain sydäntä. Hän oli tahtonut haavansa tukkia, rakastua toisiin. Ei voinut, vaikka koetti ja koetti. Ja sitten se tuli se päivä, jolloin hän möi itsensä saadakseen kodin ja riippumattoman aseman. Ja mitä kaikkea hän oli kärsinyt vielä senkin jälkeen, miten usein oli pelolla polkenut elämänsä taivalta ja toivonut sitä aikaa, jolloin ei voisi iloita, ei kärsiä enää! Mutta tällä viime taipaleella hän kuitenkin oli saanut poimia paraimmat kukkasetkin polultaan, kukkaset, jotka olivat hänen elämänsä ainoa ilo. Ne olivat vaimentaneet elämän katkeruuden, olivat antaneet hänelle tehtävän, joka antoi sisällystä ja arvoa hänen olemassaololleen. Mutta ne ilot eivät olleet tuon vieraan ansiota. Ainoastaan suru oli hänen syynsä, tuo tuhoava, tappava suru!
Taas tuntui katkeralta sydämessä, mutta sitten johtui mieleen, että olihan elämän alkumatka kuitenkin ollut kaunis. Olihan lapsuuden ja nuoruuden muistoilla arvonsa, ja sen ajan onnen luoja oli hän, tuo vieras, ollut. — Se hellytti sydäntä, kun sitä muisteli. Mutta se kolea korpitie, joka sitten tuli kuljettavaksi, sen hän myöskin oli luonut, sillä riistäen tuhat kertaa kaiken, mitä ennen oli antanut. Ja nyt, kun hän tuli, mitä toi hän tullessaan? Saarna oli hänellä ensimmäisenä antimena. Varoittavia, vakavia, nuhtelevia sanoja hän tarjosi tekojensa sovitukseksi? Kaunista kerrassaan!
Anna sipaisi kädellä otsaansa, loi vielä kerran silmäyksen illallispöytään ja meni sitten käskemään ruualle. Hän oli kattanut pöydän neljälle hengelle: molemmille vieraille, isännälle ja pikku Annille. Itse meni hän tiloja tekemään vieraille.
Hän kulki peräkamarin ovelta toiselle epäröiden mitä tehdä. Varsinainen vierashuone, jossa olivat hänen omat pappilasta tuodut huonekalunsa ja valkeat sinikukkaiset paperit, oli tuossa oikealla. Sitä kamaria hän oli katsellut ensimmäisenä iltana ja ajatellut, että hän panee sinne kunniavieraat, paraimmat, joita saa vastaanottaa. Mutta sellaisia vieraita ei heille vielä ollut tullut. Kuinka voisi hän nämä vieraat asettaa sinne? Hän tunsi punan nousevan kasvoihin jo kun hän sitä ajatteli.
Kiireesti rupesi hän vuodetta valmistamaan viereisessä nurkkahuoneessa.
Mutta jos kuitenkin, tuli hänelle taas mieleen. Jos hän voisi antaa anteeksi ja unohtaa? — Jos niiden kauniiden keväisten muistojen ja niiden kukkaisten vuoksi, jotka hänen mieltänsä olivat lauhduttaneet? — —