Kun hän ei vaan olisi saarnannut heti tultuaan, toitotellut tuota tuomio-torvea, jota ne kaikki, tuota yhtä samaa, jota ennenkin!
Taas kuohahti Annan mieli, mutta sitten hän muisti pikku poikaansa, joka nukkui kätkyessään tietämättä mitään sydämen katkeruudesta ja kovasta, anteeksi antamattomasta mielestä.
"Jos lasten tähden — jos kuitenkin — —"
Hän työnsi kiireisesti kokoon levittämänsä vuoteet ja läksi tekemään tilat vierashuoneeseen. Mutta samassa kun hän sen teki, tuntui kuin raskas taakka olisi maahan valahtanut.
Kun vieraita ei kuulunut ruokahuoneesta, meni Anna katsomaan, missä viipyivät. Olisihan heidän pitänyt keritä syödä, kun hänkin oli valmis, vaikka kauan oli työssään viipynyt. Mutta kun hän avasi kamarin oven, näki hän, ettei siellä ajan kulkua muistettukaan. Tuskin kuulivat isäntä ja vieras, että Anna tulikaan huoneeseen, niin innokkaita he olivat puheissaan. Raamatunkin he olivat pöydälle ottaneet ja sitä olivat paraikaa lukemassa.
Annaa nauratti. Oli tuo ukko ainakin saanut jonkun, joka jaksoi lukea hänelle, miten paljon hän vaan kuulla tahtoi. Kunpa edes nyt eholtansa saisi, ettei sitten muita lukemisessa valvottaisi!
Nauraessaan hän itse oikein hämmästyi sitä, että osasi nauraa ja että nyt oli niin hyvä olla. Mieli oli niin sula, niin kevyt, että siitä naurukin sitten helposti heltisi, ei pilalla eikä pahuudella, noin ilman aikojaan vaan syntyi, kun hän sitä lukua ajatteli.
Mikä se mielen niin yht'äkkiä oli muuttanut? Mikä teki nyt helpoksi sen, mikä äsken vielä kitkerästi karvasteli sydäntä? Sekö, että koetti antaa anteeksi, koetti muistaa, mitä hyvää oli saanut, ja unohtaa pahat. Siunattu sovinto! Että se niin suloiselta saattoi tuntua, vaikka oli niin puolinaista vielä, ei oikeata anteeksiantoa, sitä vain, että tahtoi koettaa sopia ja unohtaa.
Taas täytyi hymyillä, kun silmä sattui lapsiin. He olivat molemmat väsyneet, toinen matkasta, toinen valvottuaan yli määräajan, ja olivat tuolille vierekkäin nukkuneet. Lujasti pitivät toisiaan kädestä vielä unessakin.
Anna irroitti heidän kätensä toisistaan, kantoi pois Annin ja saattoi sitten toisenkin pikku pöytävieraan makuulle. Isäntäkin vieraineen nousi. "Taitaapa olla makuuaika", arveli hän, oikoen jäseniään, ja emäntäkin joudutti nukkumaan, kun oli myöhään mennyt muutenkin.