Isäntä pyörähti hetkeksi ulos, ja silloin käytti Anna tilaisuutta hyväkseen saadakseen sanoa, missä oli tilat tehtynä.
"Se on meidän paras vierashuoneemme, ja siellä olevat huonekalut ovat sieltä vanhasta pappilastamme."
"Kiitoksia", sanoi vieras yksinkertaisesti. "Sovinto on kallis asia, sovinto Jumalan ja ihmisten kanssa."
He ottivat toisiaan kädestä, eivätkä hänen sanansa Annasta tuntuneet pahalta, sillä niissä ei ollut opettavaista saarnasävyä, vaan jotakin lämmintä, sydämellistä, jota Anna ei ennen ollut huomannut.
"Isä", sanoi Vilho, kun kapusi peitteen alle isän viereen. "Minä tahtoisin aina leikkiä Annin kanssa." "Vai niin, mutta ei sitä aina saa olla niiden kanssa, joiden kanssa kaikkein mieluimmin olisi." — —
"Mutta jos Anni tulisi meille." "Mitä sinä luulisit hänen äitinsä siitä sanovan? Ei hän antaisi tyttöään. Onhan sinulla veljiä ja sisaria kotona."
Vilho kävi hämilleen. "Mutta Anni tietää niin paljon kauniita satuja haltijoista ja muista", sanoi hän puolustellen.
"Vai semmoisia. Ei sinun niitä tarvitse oppia. Pipliassa on sinulla kertomuksia, jotka ovat paljoa paremmat. Niistä opit Jumalaa rukoilemaan ja pelkäämään."
"Isä, mutta minä tahtoisin niin kovin mielelläni sen kirjan Annilta."
"Et sinä sitä tarvitse. Lue vaan iltasiunauksesi ja nuku pois."