"Katso, tässä on maantie. Tässä tekee se mutkan ja tuossa on meidän porttimme. Sen minä avaan, sittenkun sinä tulet. Ja sitten me juoksemme tästä yhdessä. Tässä on se suuri, suippokärkinen kivi, jonka kyljessä on aivan kuin istuinpaikka. Siinä me lepäämme, jos sinä väsyt."
Martti ei kuunnellut sen enempää. Hän meni sisälle saliin, jossa kohtasi isännän. Tämä oli miettinyt eri uskonlahkoja ja tunsi perinpohjin kaikkien erehdykset. Nyt tahtoi hän kuulla, oliko vieras yhtä mieltä hänen kanssaan.
Anna askarteli aamiaispuuhissa. Kun kaikki oli valmista, kutsui hän vieraansa ruualle, ja kohta aterian päätyttyä rupesivat he lähtöä tekemään.
Anni itki ja otti Vilhoa kaulasta, kun heidän piti erota.
"Tule pian meille", sanoi Vilho samalla sekä rohkaisevasti että pyytävästi. Sitten kapusi hän rattaille isän rinnalle, ja he läksivät ajamaan.
Mutta kun olivat ajaneet kappaleen matkaa, pisti Vilho kätensä taskuun, punastui samassa ja veti säikähtyneenä käden taas taskusta pois.
"Isä", sanoi hän pitkään. "Isä, Annin kuvakirja jäi taskuuni. Saanko pitää sen?" kysäisi hän arasti. "Kun olin rukoillut — —"
"Ei", sanoi isä, käänsi hevosen takaisin Teittoon päin ja läksi ajamaan kovasti.
"Nouse pois tässä", komensi isä, kun olivat tulleet takaisin portille, josta valtamaantieltä käännyttiin talolle. "Minä odotan. Vie sinä kirja joutuin takaisin."
Poika läksi juoksemaan ja isä vaipui ajatuksiinsa. Hänen oli tullut niin paha olla, kun poika sanoi siitä kirjasta. Vai olisikohan jo ennen ollut, vaikka se nyt taas paremmin muistui mieleen, kun täytyi jäädä tähän odottamaan?