Eikö hän ollut tehnyt melkein niinkuin poikansa, ottanut, vaikk'ei ollut lupaa ottaa, ja sitten kuitenkin koettanut selittää, että se oli Jumalan tahto ja rukouksen kuulemus. Eihän se nyt samaa ollut tietysti, mutta tuli se kuitenkin mieleen. Poika oli unohtanut kirjan taskuunsa ja koetti sitten selittää sitä onnellista sattumaa Jumalan tahdoksi. Hän itse oli itselleen vakuuttanut, että hän teki Jumalan tahdon mukaan, kun jätti Annan, suruttoman maailman lapsen, ja otti sen, jonka Jumala aivan nähtävästi oli hänelle valinnut. Mutta tekikö hän siinä todella Jumalan tahdon vai noudattiko omaa mieltään, valiten paremman, mukavamman tien? Oliko Jumala tahtonut, että hän uskollisuudella ja rakkaudella maallisessakin suhteessa olisi pelastanut toisen sielun ja ajallisen onnen? Olisiko sitä ehkä vaatinut? Ja hän ehkä oli vain selittänyt oman tahtonsa Jumalan tahdoksi — —
Sitä hän oli itseltään kysymässä, kun Vilho tuli juosten ja hengästyneenä hyppäsi rattaille isänsä viereen.
6.
Vieraiden lähdettyä syntyi Teitossa neuvottelu isännän ja emännän välillä. Anna ei rauhoittunut, ennenkuin sai miehensä suostumaan siihen, että vaari öiksi telkittäisiin huoneeseensa. Ukko oli käynyt entistä levottomammaksi, oli ullakolta tullessaan pahasti peloittanut kaikkia ja vielä pahemmin säikäyttänyt emäntää käydessään poikaa katsomassa. Ettei vaari pojasta pitänyt, sen tiesi Iita-karjakko kertoa, hän kun silloin oli paikalle sattunut, ja sekin seikka oli omiaan lisäämään emännän pelkoa. Hän muisti vielä tuskallisen selvästi illan, jolloin vaari oli pikku Annia hätyyttänyt. Silloin oli ukko yöksi salvattu huoneeseensa, mutta oli sitten taas laskettu valloilleen pelosta, että jos vaan suuttuu pahemmin.
Anni oli nyt iso tyttö, eikä äiti enää hänen puolestaan pelännyt. Mutta nythän hänellä oli tuo poika, viaton, turvaton pikku olento, joka kätkyessä nukkui. Ja häntä äiti tahtoi suojata vaikka oman henkensä uhalla.
Isäntä oli telkitsemistä vastaan, pelkäsi että vaari siitä vain pahemmin raivostuu ja ihmiset taas saavat entistä enemmän juoruamisen aihetta. Mutta emäntä ei hellittänyt. Koskihan päätös hänen lastensa henkeä, turvallisuutta ja onnea, ja minkä puolesta hän taistelisi, ellei sen?
Lasten tähden oli vaari öiksi lukon taakse telkittävä, ja jos ei isäntä telkitsemiseen suostuisi, istuisi emäntä itse vaikka vaaria vartioimassa kaiket yöt, ja siitäkö sitten ihmiset vähemmän puheenaihetta saisivat?
"Voithan sinä vaikka sanoa, että varkaita kuuluu olevan liikkeellä", ehdotti emäntä. "Kyllä se naula vetää, sen arvaan."
Isäntä katseli vähän syrjin vainioonsa. Vai joko hänkin oli tullut siihen yleiseen uskoon, että vaari ryysyjensä alla säilyt teli rahojaan ja siksi pelkäsi varkaita pahemmin kuin ruttoa.
"Mitäpä hän niistä varkaista." Isäntä sanoi sen välinpitämättömästi ja kuivasti, mutta alla piili toivo saada tietää, mitä Anna oli tarkoittanut.