"Päivää isä. Mitä kuuluu?" Hän meni suoraa päätä vuoteen luo, jossa ukko oli pitkällään likaisten nahkasten peitossa.
"Mitäpä minulle", sanoi ukko nousten istumaan.
"Tässä tulee pimeät syksyajat", puheli isäntä, istuutuen vuoteen laidalle. "Etteköhän turvallisemmin asuisi täällä, jos yöksi telkittäisiin tuo ovi kiinni?"
"Turvallisemmin, vai turvallisemmin." Vanhus kyyristyi kokoon ja hänen silmänsä pälyivät pelokkaina puolelta toiselle.
"Kuka tänne pyrkisi? Minä olen köyhä, raihnainen vanhus. Tietäähän sen kaikki."
"Ei sitä kaikki maankiertäjät ja murtovarkaat."
"Murtovarkaat", toisti vaari. "Ei. Ei. Kuules sinä." Hän puhui hiljaa, höpisten poikansa korvaan. "Pane vaan teljet, oikein vahvat, kaksinkertaiset, kolminkertaiset. Mutta muista, että jos palamaan syttyy, niin päästä ulos. Muistatkos? Palaa koko onnesi, jos et muista!"
Isäntä lupasi ja läksi matkaansa.
"Olet sinä aika kettu", sanoi hän, nauraen partaansa. "Viisas, vanha kettu, mutta viisaaksi olet sinä poikasikin opettanut. Kyllä minä jaksan kuolemaasi odottaa."
Hän tuli hyvälle tuulelle, kun tätä ajatteli, ja rupesi laskemaan, miten kauan hän korkeintaan saisi odottaa. Vaari oli nyt kuudenkymmenen korvissa ja oli jo aika raihnainen ikäisekseen. Jos vielä jaksaisi elää parikymmentä vuotta, olisi se ihmettä sekin.