Kaksikymmentä vuotta? Siinä oli sentään vuosia aika paljon. Oikein sapetti, kun ajatteli, miten suurta korkoa vaarin rahat ennättäisivät kasvaa kahdessakymmenessä vuodessa, jos vaan käsiinsä saisi. Mutta vielä mitä? Ukko paha niitä vain hautoi jossain komerossa, ei uskonut pankkeihin eikä muihin uuden ajan laitoksiin, tahtoi vain itse aarrettaan pitää ja säilytellä. "Hyvä, kun on edes nuo omat kolikot siellä pankissa kasvamassa", lohdutteli Teittolainen mieltään. "Ennättäähän sitä jotain tulla vuosien varrella, kunnes isä-ukon säästöt lisäksi joutuvat."
Hän meni sisälle välikamariin ja paiskautui penkille odottamaan päivällisruokaa. Anna askarteli hellan ääressä eikä sanonut sanaakaan. Hän ei katsettaankaan nostanut, kun mies tuli sisään, koetti vain päinvastoin pysytellä loitolla ja kääntää selkänsä milloin mahdollista.
"Nyt ovat lampaat turvattuina ja susi karsinassa", sanoi isäntä viimein koettaen leikkiä laskea.
Anna ei vastannut mitään. Hyvältä tuntui, että siksi helpolla oli saanut asian ajetuksi, mutta kiittää hän ei voinut. Sanat aivan takertuivat hänen kurkkuunsa. Koko elämä ja varsinkin hänen oma osansa tuntui taas niin sanomattoman raskaalta. Miksi oli hänen astuttavansa tie niin kivinen ja kaita? Miksi sai sellainen, kuin Martti Lehto, astua sileäksi tasoitettua tietä, kun Annaa okaat pistivät joka elämän askeleella? Oliko Martti sitä ansainnut? Eikö Anna paremminkin? Vai oliko se vaan sitä, että hän oli niitä valittuja, Jumalan lapsia, joille kaikki parhaaksi kääntyy?
Tuntui taas siltä, ettei hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi. Siksi paljon hän oli saanut kärsiä, ensin nuorena, sitten miehelään tultuansa. — Jos olisi toinen, lauhkealuontoisempi ollut hänen sijallaan, olisi aivan maahan nujertunut, lyyhistynyt kokoon kovan kohtalonsa painosta, sen hän tiesi, mutta hän — — — hän ei voinut. Sitä ei hänen luontonsa sallinut eikä hän saanutkaan sitä tehdä lasten tähden. Kestää täytyi vaan. Mutta joka uusi isku kasvatti uutta katkeruutta mieleen. Joka loukkaava sana, joka pisteliäs puhe palautti tuhansittain samanlaisia muistoon. Ei hän ollut kovin hienoa tekoa luonteeltaan hän itsekään, mutta olisi hän sentään parempaa ansainnut. Olihan sitä hyvää ollut hänessäkin, helliä tunteita, hyvää tahtoa, mutta mikä säilyisi hyvänä sellaisen miehen rinnalla?
Ruoka oli pöydässä ja äänettöminä söivät isäntä ja emäntä ateriansa. Yksin Anni leperteli iloisesti milloin toisen milloin toisen puoleen kääntyen.
"Sinä saat tulla ulos isän kanssa", sanoi Teittolainen, kun he nousivat syömästä. Anni juoksi iloissaan ottamaan huivin ja pienen sarkanuttunsa naulasta. Sitten hän riensi aika kyytiä tuvan läpi saavuttaakseen isänsä. Mutta ovessa hän kääntyi. Hän muisti nähneensä äidin surullisena, ja se muisto hänet pysäytti.
"Äiti, hyvästi äiti. Minä haen sinulle onnenkiviä ulkoa, valkoisia kauniita onnenkiviä."
Hän huiskautti liinaa ovessa ja juoksi ulos.
Anna katsoi hänen jälkeensä.