"Onnenkivistä ei ole minulle enää. Kunhan itsellesi löytäisit!"
Hänen katseensa seurasi tuota pientä kiharapäätä, joka toimessaan tepsutteli isän rinnalla pihalla.
"Pitää hän noista lapsista sentään", sanoi Anna kuin itsekseen. "Isä on isä, mutta ei hän äidin tunteita ymmärrä. Kun vaan paremmin jaksaisi tyytyä ja kestää. Ainahan ne vuodet sentään kuluvat."
Hän tunsi itkun tuppautuvan tulemaan, peitti kasvonsa esiliinalla, istahti penkille ja antoi kyynelille vallan.
Vasta kun jo hämärtämään rupesi, nousi Anna ja meni katsomaan, mitä kolinaa pirtistä kuului.
"Kah, Leena, hyvää iltaa."
"Hyvää iltaa."
"Mitä Rajalaan kuuluu?"
"Eihän sinne hyvää tällä kertaa." Leena pyyhkäisi silmiään huivin nurkkaan.
"Tulkaa tänne kamariin, niin saamme puhella", kehoitti Anna. Hän meni edellä ja Leena seurasi.