"Käykää istumaan", puheli Anna, sytyttäen lampun. "Kyllä minä kuuntelen, vaikka tässä korjaan poikaa."
Leena loi pikaisen silmäyksen emäntään. Vai oli hän itkenyt. Se sattui Leenan sydämeen, kuin puukolla olisi rintaan pistetty. Hän oli juuri ollut sanomaisillaan jotain, mutta katse painui samassa maahan ja silmiä rupesi hämärtämään. Omat surut olivat hänen mieltään painaneet ja niistä oli hän tullut puhumaan, mutta miten nyt valitella vaivojansa, kun emännällä oli surua muutenkin. Ja kun vielä olisi ollut sellaista sanomista, josta surua ehkä olisi lisää karttunut.
Valittaminen oli aina Leenasta ollut vaikeata. Mutta mikä auttoi, kun hätä käski. Hallanaralla paikalla oli heidän pieni peltotilkkunsa ja sato aina niin niukka, ettei mihinkään riittänyt. Viime talvenakin oli täytynyt lainata isännältä, ja tämä oli vaatinut maksua puolen vuoden kuluttua — rahaa tai viljaa — yhtä kaikki, mutta maksaa piti.
Miten se oli painanut se velka! Syksylläkin, kun ensimmäinen riihi puitiin ja uutispuuroa keitettiin illaksi, se oli kyllä lasten suuhun sulanut, kuin voikimpale päivänpaisteessa, mutta Leenan kurkkuun se oli aivan ollut tarttua. Velka oli hänellä vain koko ajan mielessä. Ja joka kerta, kun hän näki lasten pistävän puuroa suuhunsa, ajatteli hän, etteivät he sitä useinkaan saisi. Isännälle oli suurin osa eloista vietävä, ja mihin ne loput riittäisivät? Se ajatus kirveli sydäntä yöt päivät, ja kun sitten lapset vielä rupesivat sairastamaan, kävi kuorma liian raskaaksi. Hätä se silloin pakotti puhumaan, pakotti taloon lähtemään ja emännälle valittamaan. Olihan hänkin äiti ja hänellä äidin tunteet. Eiköpä hän voisi mieheensä vaikuttaa, että tämä antaisi velan anteeksi tai ainakin odottaisi, korkoa ylen määrin nylkemättä. Mutta miten nyt puhua, nyt kun emännällä oli surua muutenkin? Ja vaikka puhuisikin, mitä hyötyä siitä, jos eivät asiat talossa olleet hyvin päin?
Kovalta se tuntui, kun Leena niin varmasti oli apua toivonut. Hän oli sitä Jumalalta hartaasti rukoillut, oli ajatellut, että nyt ei voi Jumala eikä ihmiset kieltää. Kerjäämistähän se ei ollut, oli vain huojennuksen pyytämistä, kun ei jaksanut maksaa näin pian talven tullessa ja lasten sairastaessa.
"Mitä huonoa teille kuuluu?" kysäisi emäntä, kun ei Leena virkkanut mitään.
"Mitäpä köyhälle", sanoi Leena hiljaa, "muuta kuin puutetta ja tautia. Kaikki lapset ovat olleet yskässä pitkin syksyä, ja nyt on se Anna-tyttö varsinkin huono. Vuoroon polttaa, vuoroon värisyttää." Emäntä nousi ja rupesi katselemaan toisella seinällä olevasta kaapista, löytyisikö sieltä yskäntippoja tai tärpättiä. "Mitenkä Liisu jaksaa?" kysäisi hän hakiessaan.
"Kiitoksia, siinähän menee. Tervein hän on kaikista, mutta eipähän meidän ruoalla paljon vahvistu."
"Jos tulisi ehkä meille", ehdotti emäntä, "tarvitsenhan minä lapsentyttöä."
Leena katsoi pitkään. "Kiitoksia", sanoi hän hitaasti, "koetetaan nyt kuitenkin vielä elättää. Jos täytynee sitten kerran luopua, niin onpahan edes itse saanut opastaa alkumatkasta."