"Minä nyt vaan ehdotin teitä auttaakseni", selitteli Anna ja käänsi puheen toisaalle. Mutta keskustelusta ei tahtonut tulia mitään. Molempain mieli oli raskas, eikä toinen enemmän kuin toinenkaan voinut surustaan puhua.
"Paras kun lähden", sanoi Leena ja nousi hitaasti.
Emäntä kääräisi lääkepullon paperiin, pisti toiseen kääröön muutamia vehnäviipaleita lapsille tuliaisiksi ja pienen voikimpaleen leivän särpimeksi. Sitten hän antoi ne Leenalle, käski käymään pian uudelleen kertomassa, rupesivatko lapset paranemaan, ja lupasi itsekin pian tulla Rajalassa käymään.
Leena otti mytyn käteensä, kiitti, sanoi hyvästi ja kääntyi menemään. Mutta koko ajan hän ajatteli vain sitä, puhuako emännälle kaikki, hänen kauttaan vaikuttaakseen isäntään, vai antaako olla, kunnes saa isännälle itse sanotuksi. Varmempi olisi edellinen keino, mutta mikä oikeampi?
Leena oli jo kääntyä takaisin, mutta samassa hän taas näki emännän kyyneltyneet silmät ja synkän katseen. Hän muisti illan, jolloin emäntä ensi kerran oli heille tullut, ja hän tunsi, että jos hän omasta miehestään olisi surua saanut, olisi se katkeraa katkerampaa vielä kuulla, että mies muillekin oli ristinä ollut. "Mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös heille", se juolahti Leenan mieleen, ja ne sanat hänet pysäyttivät. Hän ei kääntynytkään ovelta takaisin, kiiruhti vaan ulos ja sitten juoksujalkaa kotiin, jossa lapset odottivat.
7.
Kun Anni oli täyttänyt yksitoista vuotta, päättivät vanhemmat syksyllä panna f hänet kansakouluun. Se oli Annista hauskinta, mitä hänelle tähän asti oli tapahtunut, ja koko kesä kului hupaisesti tuon ilon odottamisessa. Äiti, jolle Annin koulunkäynti oli yhtä suuri ilo kuin Annille itselleenkin, oli kesän kuluessa aivan pääsemättömissä Annin tuhansien kysymyksien ja arvelujen tähden. Koulusta piti kertoa, aina vaan koulusta. Mitä siellä luettiin, mitä kysyttiin, miten istuttiin ja opetettiin. Saiko leikkiä välistä? Oliko paljon lapsia siellä? Oliko poikia, oliko tyttöjä? Oliko äiti itse koulua käynyt — ja oliko ikävöinyt, kun ei päässyt?
Äiti koetti vastata ja kertoa, nauroi välistä Annin arveluille, mutta väsyi ja tuskastui toiset kerrat. Olihan hänellä muutakin ajateltavaa, nyt varsinkin Annin kouluunlähdön johdosta.
Se se äitiä eniten huolestutti, minne Anni asumaan pantaisiin. Isä sanoi, että paras, kun käytetään kotona. Joutavat hevoset juosta, ja voihan tyttö jalankin lipotella, kunhan tottuu. — Mutta kun kirkolle oli seitsemättä virstaa, täytyi siellä kuitenkin olla kortteeripaikkakin tiedossa.
Jos ei pappilanväki olisi ollut herännyttä, olisi äiti tahtonut Annin sinne. Hän olisi suonut tytön tulevan "parempien" ihmisten joukkoon ja pappilaan etenkin, kun itsekin oli pappilassa kasvanut. Mutta sitä ei nyt käynyt ajatteleminen, eikä siellä kirkolla muitakaan sopivia taloja ollut. Hienoista ja rikkaista ei ollut, olisi ehkä kalliiksi käynyt, ja Anni olisi siellä ehkä vain oppinut kotiaan halveksimaan. Mutta ei sitä mökkiläistenkään luo sopinut asettaa. Olihan Annia kodissa pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Parhaat paikat ja palaset hänelle varattiin, hellimmät sanat säästettiin.