"Tulkoon kotiin, mitä siitä kortteerista maksamaan", päätti isäntä. Mutta äiti ei rauhoittunut, ennenkuin keksi Annille hyvän kortteeripaikan vanhan lukkarinlesken luona kirkon juurella. Tosin mummolla oli vain yksi pienen pieni huone, mutta kyllä Anna sopi sinne sohvan kannelle nukkumaan, ja mitäpä hän muuta tarvitsikaan, kuin yösijaa.
Äiti kävi heinänteon aikana eräänä rippipyhänä asiasta puhumassa, ja niin se tuli ratkaistuksi.
loppukesällä koitti vihdoin tuo suuri, toivottu päivä. Isä valjasti oriin ja siistihe itse niin, että Anni oikein ihaillen jäi katsomaan, kun näki isän pihalla hevosta pitelemässä. Äiti oli Annin pukenut. Hänellä oli äidin ompelema uusi, sinisenkirjava pumpulipuku yllään, ja hänen tuuhea, kellertävä tukkansa oli kahdella palmikolla, latvassa pienet siniset silkkinauhat, jotka äiti oli kaivanut esiin vanhoista kätköistänsä.
"Nousepa rattaille", sanoi isä ja hymähti nähdessään tytön. Äiti vielä, kerran suori pukua ja pyyhkäisi vallattoman pikku kiharan otsalta. Hän huokasi syvään. Olihan tämä juhlapäivä hänellekin, mutta juuri siksi tuntui kotiin jääminen vaikealta. Hän olisi mielellään itse saattanut tyttöä, mutta isä sanoi, että "onhan hän minunkin lapseni, eikä siellä meitä molempia tarvita".
"Hyvästi, äiti, hyvästi!" Anni nyökkäsi iloisesti päätään ja huiskutti kättään hyvästiksi. Ori läksi rentonaan menemään, ja pian näkyivät rattaat kaukana peltojen keskellä lähellä mutkaa, josta maantielle käännyttiin.
Anna nojasi aitaan katseellaan seuraten meneviä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Sinne meni nyt hänen tyttärensä kouluun! Kuka sitä olisi uskonut, kuka olisi voinut sanoa pitkien vaivalloisten ja ilottomien vuosien kuluessa, että vielä hänen tyttärensä paremman osan saa kuin äiti, saa oppia enemmän, saa ehkä arvoa ja onneakin enemmän. Mutta sellainenhan Anni oli syntymästään asti ollut, aivan kuin parempia oloja ja onnekkaampaa osaa varten luotu. Sunnuntailapsi hän oli, kevään koitossa syntynyt. Mutta ties mikä hänestä sittenkään tulee? Sen sanoi äiti ääneen ja huokasi sitä sanoessaan.
"Tulee mies", sanoi pikku Antti, joka oli kiivennyt kivelle katsoakseen siskon kouluunlähtöä.
"Ei tule, vaikka mitä kouluja kävisi." Äitiä nauratti.
"Mutta Antista tulee."
"Tulee, jos elää saa, ja vielä oikein itsepäinen, vallaton pukari." Hän tavoitteli poikaa syliinsä, mutta tämä väistyi ja puristi kätensä nyrkkiin. "Ja sitten minä teen, mitä vaan itse tahdon", vakuutti hän huitoen käsiään.