"Älä hyvä ihminen. Täytyy sinun minuakin totella." Äiti sieppasi pojan syliinsä, mutta laski samassa irti. "Mene nyt leikkimään, minunkin täytyy mennä askareilleni", sanoi hän.
Mutta vielä mennessään kääntyi äiti poikaa katsomaan. Taisi olla aivan äitinsä kuva, mustatukkainen ja punaposkinen, terve tallukka. Toisenlainen hän oli kuin Anni. "Sitä tyttöä minä kannoin sydämeni alla, kun sieluni oli kaipuusta kipeä", ajatteli äiti, "kun itkin ja ikävöin olentoa, jota rakastaa, ja unelmoin onnea, jota oli mahdoton saavuttaa. Siitä se semmoiseksi tuli. Hän on sen jo ennen syntymistään perinyt."
Anna huokasi, kun avasi maitohuoneen oven. Monenlaista oli hän elämässä kokenut, mutta mitäpä se muistelemisesta paranee. Paras unohtaa ja käydä työhön käsiksi.
Hän rupesi kiireisesti huuhtomaan puuastioita, kuori sitten maidon ja valmistautui kirnuamaan. Mutta työhommassa muistuivat hänelle vielä Antin sanat mieleen, ja hän hymähti ajatellessaan että "Antista tulee mies". Luja sitä olla täytyy elämän ottelussa, ja tuo lujuus sekin oli hänen perintöään.
Sillä välin ajoi Anni isän rinnalla kirkolle päin ja liverteli kuin lintunen pitkin matkaa. Mutta jota lähemmä koulua he lähenivät, sitä hiljaisemmaksi hän kävi.
"Peloittaako sinua?" kysyi isä nauraen.
"Vähäsen", sai Anni kuiskatuksi.
"Älä toki huoli olla milläsikään. Päästää porotathan sinä sitä sisälukua kuin mikäkin mylly. Ei ne muut niinkään osaa, sen saat nähdä."
Isä käänsi hevosen koivikkoon koulun kupeelle, sitoi kiinni koivuun ja pani heiniä eteen. Sitten hän käski Annin nousemaan rattailta ja sanoi, että tästä on paras astua. Koska näkyy olevan hevosia niin paljon kartanolla, ei hän orittaan sinne vie. Anni nousi pois, kun käskettiin, ja sitten läksi isän rinnalla astumaan koulupihaan.
Miten hänen sydämensä sykki ja miten juhlalliselta tuntui!