Anni sanoi siihen, että kyllä hän koettaa lukea ahkeraan, mutta isä rupesi nauramaan.
"Ei se niin tarpeellista ole, olet sinä viisas ilmankin. Kunhan sinusta vaan tulisi sellainen, jota kerran parhaat kosijat pyytäisivät ja joka osaisi ylemmä kavuta kuin Miinat ja Maijat ja muut."
Anni katsoi ihmeissään isään. Mitä isä tarkoitti? Puhui kosijoista, Miinasta, Maijasta ja kaikenmoisista. Annin pää joutui siitä ihan pyörälle. Kyllähän hän sen saduistakin tiesi, että kerran tulee sellainen, joka on kaunis ja komea kuin prinssi ja jota rakastaa ihan äärettömästi, mutta että siinä itse voisi päättää, valita ja vielä koettaa muidenkin edelle päästä, se oli hänestä käsittämätöntä. Hänestä oli jokaisella oma onnensa tuoja yhtä luonnollisesti, kuin jokaisella oli isä ja äiti, eikä toisessa suhteessa paremmin kuin toisessakaan voinut kohtaloaan välttää.
Isä nauroi, kun näki, miten Annin silmät olivat suuret ja pyöreät ja ihmettelyä täynnä. "Ei sinun vielä tarvitse niitä asioita ymmärtää", sanoi hän. "Katso sinä vain kaikkiin tuolla tavoin, niin kyllä hyvä tulee." Hän heristeli hevoselle ohjasten periä ja antoi mennä täyttä ravia.
"Mutta muista, että kirstun pohjalla sillä olla pitää, muista?" Taas isäntä nauroi ja maiskutti huuliaan hevoselle.
Anni istui hiljaisena eikä sanonut mitään, mutta isän puhe teki hänelle pahaa. Hän ei sitä ymmärtänyt, vaikka vähän aavistikin, mitä sanojen alla piili, ja joka kerran, kun ajatukset siihen kohdistuivat, tuntui taas pahalta. Vasta kotona, kun hän pääsi kertomaan koulusta ja pääsytutkinnosta, unohtuivat isän puheet. Silloin tuli hänelle taas hyvä olla, ja silloin hän yhdessä äidin kanssa sai iloita siitä, että nyt hän on koululainen, ihan oikea kansakoulun oppilas.
Äiti pelkäsi Annin väsyvän ja kyllästyvän koulunkäyntiin, kun uutuuden ensi viehätys katoaisi, mutta niin ei käynyt. Yhtä hauskaa oli läksyn luku ja kouluun lähteminen sittenkin. Eikä se ilo vanhemmillekaan vanhaksi käynyt. Milloin vaan joku heistä jouti, täytyi istuutua kuulemaan, kun tyttö läksyjään luki. Ja siitäkös sitten ihmettelemistä riitti, miten viisas ja hyväpäinen hän oli. Isä kehuskeli aina ääneensä. Äiti ei sanonut mitään, mutta iloitsi, ajatteli ja toivoi sitä enemmän.
Annista oli elämä hauskaa kuin satua sen jälkeen, kun hän oli kouluun päässyt. Hauskaa oli työ koulussa, ja hauskaa oli kotona isälle ja äidille lukea, mitä oli oppinut. Mutta kaikista hauskinta oli, kun koulun läheisestä lainakirjastosta sai satu- ja kertomuskirjoja lainaksi. Silloin Anni oikein mässäsi lukemisen paljoudesta eikä hän koskaan kyllästynyt, vaikka luki samat kertomukset uudelleen ja taas uudelleen. Aina se oli silti yhtä uutta ja yhtä hauskaa.
Kun hän "Kuuntarinoista" luki laivasta, joka joutui haaksirikkoon vieden kuolemaan äsken vapautetun vangin, onnea etsivän nuoren pariskunnan ja köyhän, puutteen painaman perheen, itki hän niin, että äiti luuli hänen sairaaksi käyvän. Mutta kun hän sai käsiinsä kertomuksen Tuhkimosta ja tämän vaiheista, ei hän enää itkenyt eikä nauranut, hän vaan ihastui, nautti ja eli sadun elämää koko sielullansa. Ja kun kertomus oli moneen kertaan luettu, oli se niin toden totta Annille, että täytyi ruveta leikissä esittämään. Hän pisti kirjan povelleen, koppasi nuket syliinsä ja juoksi salin takana olevaan peräkamariin. Siellä se sitten leikki alkoi! Anni itse oli Tuhkimo, nuket, jotka jäykkinä istuivat äidin sohvassa, olivat hänen ylpeitä sisariaan ja kaikki muut, sekä prinssi että hänen seuralaisensa, tulivat ja menivät, puhuivat ja toimivat aivan kuin olisivat saapuvilla olleet.
Kun leikki oli lopussa, oli Anni niin haltioissaan, että juoksi suin päin pirttiin, jossa äiti askarteli, kavahti äidin kaulaan ja huudahti puristaen häntä voimainsa takaa: "Äiti, äiti, Tuhkimo on niin onnellinen nyt!"