Sen jälkeen hän ei uskaltanut siellä enää leikkiä, mutta milloin onnistui jäämään yksin pirtin viereiseen kamariin, käytti hän tilaisuutta esityksiinsä.
Vähitellen hän keksi toisenkin hauskan leikin. Hän rupesi leikkimään ajatuksissaan. Äiti huomasi hänen usein istuvan kyyrysillään jossain nurkassa, edessään lehtisiä vanhasta kuvalehdestä tai kirjasesta. Kun äiti kysyi, mitä hän teki, sanoi Anni katsovansa kuvia, mutta hän punastui samassa, sillä hän tiesi, että se ei ollut totta. Hän oli näitä kuvia katsellut jo niin moneen kertaan, ettei enää katsomisen puolesta olisi niistä huolinut. Mutta nyt oli hän antanut nimet kaikille ihmiskuville, oli järjestänyt henkilöt perhekunnittain ja alkanut ajatuksissaan leikkiä niiden kanssa. Ja se se hauskaa oli! Hän käytti lapset koulussa, kasvatti ne aikaihmisiksi ja lähetti heidät pitkille, ihmeellisille matkoille maihin, joista hän kirjoissa oli lukenut. Hän vei heidät hengen vaaraan ja siitä taas turvallisuuteen, sommitteli ihmeellisiä rakkausjuttuja ja selvitti ne milloin onnellisesti milloin onnettomasti.
Tätä tehdessään hän eli niin mielikuvissaan, että aivan vavahti, kun joku häntä puhutteli.
Ison aikaa sen jälkeen, kun Anni oli tullut kouluun, pysyivät vielä kirjat ja mielikuvat hänen parhaimpana seuranaan. Hän oli oppinut enimmäkseen olemaan yksin, ei ollut leikkinyt muiden kuin pikku veljensä ja Rajalan lasten kanssa, sentähden häntä aina koulussakin niin ujostutti, ettei tahtonut toisten lasten kanssa tulla tutuksi, ei mitenkään. Hän ei ymmärtänyt, mitä sanoa heille, ja kun jotain sanoi, rupesivat toiset nauramaan. Silloin hän tuli hämilleen ja vetäytyi pois. Mutta toiset arvelivat sen olevan ylpeyttä. Olivathan he kotonaan kuulleet että Annin isä oli rikas, rehentelevä isäntä ja äiti oikein papin tytär syntyään. Sentähden kai Annikin piti itseään muita parempana ja sentähden kävi kai puettunakin herrasmaisemmin vielä kuin pappilan Alma, joka oli tullut kouluun vuotta ennen Annia.
Annille tuli itku kurkkuun kerran, kun tytöt hänelle niistä vaatteista pistelivät. Mutta hän ei sanonut mitään siihen, päätti vain, että puhuu siitä äidille. Äiti sitten lohdutti ja rauhoitti ja sanoi, että olisi pappilan Almalla paremmatkin vaatteet, jos ei vanhemmat olisi körttiläisiä. Ei Annin pukuun varoja tuhlailtu. Ilman vaan äiti tahtoi laittaa niin hyväksi, kun osasi. Eipä tuo tyyli maksanut.
Isä sattui kuulemaan puheen ja naurahti partaansa. "Vai olet sinä pappilan neitiä hienompi. No jotain sitä saa, kun ottaa eukon paremmasta säädystä. Ei kuluta rahaa ja laittaa kuitenkin tytön herrashepeniin."
"Oletko sinä sen pappilan tytön kanssa tuttu?" kysyi sitten isä.
Anni ei sanonut olevansa hänen kanssaan enempi kuin muidenkaan.
"Joutaisit olemaan", arveli isä. "Voisit vaikka joskus tännekin tuoda, niin saisivat pappilassa kuulla, ettei tämä ole mikään pahuuden pesä."
Äiti vilkaisi Anniin, mitä tämä isän puheesta ajattelisi. "Täällä meillä käy niin vähän väkeä", sanoi hän kuin selitykseksi. "Pelkäävät vaaria, joka on vanhuuden höperö, mutta kun tulisivat, niin näkisivät, ettei se niin pelättävä ole."