"Kiitoksia!" Alma otti vastaan Annin ojentaman kimpun.
"Ja nyt ollaan ystäviä", sanoi Anni, "eikö olla aina?"
"Ollaan, ollaan." Ja Alma läksi juoksemaan pappilaan päin heilutellen kirjalaukkuansa Annille hyvästiksi.
Tämän jälkeen oli ystävyys heidän välillään solmittu. Almasta sai Anni oikein sellaisen ystävän, jota oli toivonut, ja Alman kautta hän oppi toisiakin ujostelematta lähestymään. Mutta ei hän kenellekään heistä uskaltanut puhua niinkuin Almalle. Toisista se kyllä oli ylpeyden merkkiä, ettei hän muita kuin pappilan Almaa ystäväkseen huolinut, mutta pitää heidän täytyi hänestä kuitenkin. Hän oli niin hyvä ja hellä, aina valmis auttamaan ja ottamaan osaa toisten iloihin ja suruihin. Ja miten hän osasi kertoa! Hauskemmasti kuin mitkään kirjat. Vaikka olisi päättänytkin, ettei huoli kuulla, niin yks kaks hän oli mukaansa temmannut. Ja kun kuuli Annin satua kertovan, täytyi väkisinkin kertojasta pitää.
Aina kun käsityötunnit alkoivat, pantiin Anni kertomaan. Hän hiipi silloin perimmäiselle penkille istumaan ja kertoeli siinä työtään tehdessään hiljaa ja kuiskaillen sadun toisensa perästä. Siinä ei silloin naurettu eikä supistu. Hiljaa istuttiin kuin hiiret, ja vain silloin tällöin pistäytyi joku työtään näyttämään opettajattarelle.
Alussa oli Annilla ainoastaan pieni kuulijakunta omia ja Alman luokkalaisia, mutta vähitellen kasvoi kuulijain luku. Kaikkien teki mieli asettua peräpenkille Annin läheisyyteen, eikä asiaa enää silloin voitu salassa pitää. Opettajatar sai siitä tiedon, ja silloin hänkin tahtoi kuulla Annin kertovan. Mutta siitä ei tullut mitään. Anni yritteli ja yritteli, tulipunaisena ja hätääntyneenä, ja viimein tillahti hän itkemään. Opettajatar koetti lohdutella ja rauhoittaa, mutta turhaan. Anni itki niin, että täytyi lähteä kortteeriinsa rauhoittumaan.
Pari kertaa vielä pyysi opettajatar käsityötunnilla Annia kertomaan, mutta joka kerta hän vetäytyi heti toisten tyttöjen taakse, ja sitten opettajatar lakkasi pyytämästä.
Huhu Annista sadunkertojana levisi pian pitäjää pitkin. Toiset ihmettelivät, että Teittolaisilla oli sellainen tytär, toiset pitivät sitä aivan luonnollisena. Tapahtuihan Teitossa siksi paljon kummia, että satua oli jo siinäkin. Sääli vain, jos sellaiset tuli lapsen tietoon, sillä ei ne lapsia varten olleet. Tiesihän sen jokainen, että paholaisella oli paljon tekemistä Teitossa. Öisin kuului hän käyvän elo-aitoissa viljaa hinkaloista vähentämässä, ja aina hän osasi ottaa siitä, mihin tiesi isännän panneen sen, minkä hänen neuvostaan oli köyhältä velalliselta nylkenyt. Ja sitten kun elot piiloon pisti, niin osasipa panna niin, että vasta ison ajan kuluttua löydettiin.
Usein kuultiin hänen ullakollakin kopeloivan, ja kerran hän oli emännän säikäyttänyt puolikuoliaaksi. Toisin ajoin hän taas koirana kulki haukkumassa vaarin rakennuksen ympärillä, siksi kai, ettei kukaan saisi viedyksi, mitä hänellä siellä omaa oli.
Kaisa muori, kylä-ämmien uutislehti, tiesi vielä paljon muutakin, jota ei kertoa tahtonut. Senverran muori vain sanoi, ettei se häntä yhtään ihmetyttänyt, että Anni satuja osasi, eikä sekään, että hän oli niin viisas ja kaunis lapsi. Ei tosin isällä eikä äidillä eikä luultavasti kellään heidän suvussaan ollut tuollaisia ihmeellisiä sinisilmiä, hienoa läpikuultavaa hipiää ja kullankarvaisia kiharoita, mutta kun tuntee tämän maailman pahuuden ja sen monet viettelykset, ei enää ihmeetkään ihmetytä. Niin arveli muori.