Noin sydämessä mulla
Myös tunteet vaihtelee,
Ne leimuaa, ne hehkuu
Ja hiipuu hiljalleen.»
»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»
»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»
Kaarlo rykäisi pari kertaa — häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin keskusteluihin, — ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa siis, herra maisteri!»
Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo, talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa. Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla. Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen pesästä. — Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä, ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?» Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu. — Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku metsätähdelle.»
Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen. Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»
Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja
Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.
X.
Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen, eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.
Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä heidät nyt oli eroittanut?