Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti. Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?
Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?
Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi. Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.
Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska — joskin suuri — ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän sanomattomasti kaipasi. — »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa», oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin, vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi tai kärsi?
Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys nyt sitä suuremmalta.
Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli yhtenään tuulta ja tuiskua.
Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin, että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi. Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi pyyhkäisi.
Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi hän tehdä heidän hyväksensä? — Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.
Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen, että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.» »Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»
Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.