»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»
Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla — — Mitä hän ajattelisi? Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!
Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva» isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak. Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. — Silloin kuului etehisestä askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te», äännähti hän hämmästyneenä.
»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä
Aunelle.
»Onko Kaarlo sairastunut?»
»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti. Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, — minä tarkoitan — Erkki kävi hämilleen — minä tarkoitan, juuri niinkuin sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»
»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune.
»Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»
»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»
»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen huolehtiminen syynä.»
Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. — — — — — — — — — — —