Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin soittokoneen ääreen.
Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.
Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut. Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa. Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä tunnetta.
»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. — Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:
»On Herra sun tukes horjumaton,
Kun maalliset vaihettelee.»
Se oli jäähyväislaulu Erkille.
»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.» Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille sydämestäni kiitollinen.»
»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.
»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»
»Niin kyllä!»