»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen pelko!
Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi: »Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän ystävänäni — vaimonani?»
Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki vastauksen.
Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä, kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli hymyä. — »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»
XI.
Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa, mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.
»Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni», puheli hän nostaen lapsen hymyillen polvillensa. »Viljoseni, vienoiseni», jatkoi hän poikaa kapaloiden, »nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun isä tulee kotiin.»
Eevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen kaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän takapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen ympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.
Maija kurkisti ovesta. »Joko se nukkuu nyt, se sokurimuru?»
»Jo nukkuu. Tule katsomaan, miten herttainen hän on.»