Herkkä puna nousi Elsan kasvoille. — Lääkäri sanoo muuten, ettei minusta huomaa … ettei ole sitä leimaa.
— Minun silmäni näkee enemmän kuin muiden. Sillä minä kärsin… Hän puhkesi kyyneliin, taisteli kauan itkunsa kanssa ja sai viimein liikutuksensa painetuksi alas. Sitten hän jatkoi: — Tyttäreni on aivan nuori kuten tekin ja hän toivoo, toivoo palavasti paranevansa. Hän on kihloissa. Ja mies ei koskaan, ei kukaan eikä koskaan — uskokaa minua — mene naimisiin keuhkotautisen kanssa. Nainen voisi ehkä, mutta mies ei. Se on varma.
Elsa ei vastannut. Mutta hänen ilmehikkäillä kasvoillaan nousi ja laski mielenliikutusta ilmaiseva puna. Hän ei itsekään tietänyt mitkä tunteet hänessä olivat voitolla. Tuntui toiselta puolen siltä, kuin vieras käsi armotta olisi kajonnut aristavaan haavaan. Sillä kenenpä tarvitsisi hänelle selittää miten nuori, onnellinen ihminen tarrautuu kiinni elämään. Mutta toiselta puolen oli suloista ventovieraan suusta kuulla sanoja, jotka vain kirkastivat ja korostivat sitä onnea, minkä hän itsekin tunsi niin sanomattoman suureksi. — Onko tyttärenne minun ikäiseni? kysyi hän viimein hiljaa ja pehmeästi.
— Arvattavasti. Vaikka minähän en saanutkaan tietää ikäänne.
Elsa naurahti. — Täytän syksyllä 20. Ja olen ollut lähes kaksi vuotta naimisissa. Minä olin sairas, hyvin sairas kun vietimme häitä.
Nyt karahti puna rouva Falcken kasvoille, käsityö painui hänen helmaansa ja ääni alkoi vavista.
— Se ei ole, se ei voi olla totta.
— Se on totta. — Elsan katse etsi uudelleen vuoripolkua. Hänestä tuntui siltä, että nyt juuri hänen olisi pitänyt saada nähdä edes vilahdus miehestään. Hän olisi tahtonut hellin, kiitollisin katsein häntä hyväillä, pehmoisesti kuin keväinen tuuli pyyhkäistä hänen poskeaan, kaulata rakkaan leppoisasti ja hiljaa hipaista otsaakin, tuota kaunista ja korkeaa, jota hän niin rakasti. Eikä kuitenkaan hellinkään hyväily olisi voinut ilmaista, mitä hän nyt tunsi.
— Teidän miehenne on hämmästyttävä poikkeus, sanoi rouva Falcke viimein arasti. Sitten hän rupesi kertomaan tyttärestään. He olivat jo pari vuotta asuneet yhdessä Meranissa. Mutta kun laakso oli kokonaan sairaitten vallassa, vieroivat terveet sitä, tyttären sulhanenkin. Tytär toivoi siitä syystä hartaasti muuttoa toisaalle. Rouva Falcke oli siksi lähtenyt etsimään jotain sopivaa. Juuri täällä hän vihdoin oli löytänyt sen mitä etsi. Lepokotiin ei tosin otettu keuhkotautisia. Mutta siinä pienessä huvilassa, jossa Elsa miehineen asui, oli vielä kaksi huonetta ja parveke. Ne hän oli vuokrannut. Ja samalla hän oli tehnyt sopimuksen lepokodin johtajan kanssa siitä, että he — kuten Reichenhartitkin — saisivat ruokansa lepokodista. — Me muutamme pian tänne teidän naapureiksenne. Ja olen siitä tyttärenikin puolesta erittäin kiitollinen, joskin — —
Rouva Falcke ei päättänyt lausetta. Mutta Elsa ymmärsi ja hänen ajatuksensa etsi uudelleen Lennartia. Hän näki tänä hetkenä oman osansa yhtä kauniina kuin Etschin keväinen laakso. Ja hän käsitti, ettei vuosien luku kelvannut elämänsisällön mittaajaksi.