3.
Rouva Falcke seisoi lepokodin hallista ulkonevassa nurkkauksessa katse kiinnitettynä polulle, joka kiemurteli läheistä vuorenrinnettä ylöspäin. Joukko nuoria oli nousemassa rinnettä. Hän tunsi joukossa tulevan vävypoikansa ja neidit, joiden seurassa tämä oli tullut paikkakunnalle. Hän ei voinut kuulla ääniä, mutta hän näki ja tunsi että pidettiin hauskaa. Ja hän ajatteli siipirikkoa lastaan. Astrid oli paraikaa Reichenhartien puolella. Ja Elsalla oli kaukoputki, jonka avulla heidän oli tapana katsella seutuja, jonne eivät muullatavoin voineet päästä.
Astridkin näki ehkä nyt! Ja mitäpä siitä vaikka näki, kun vain Albert olisi ollut toisenlainen. Mutta hän pidätti Astridin kaiken sen ulkopuolella, jossa hän itse eli hyvinkin intensiivisesti. Astrid olisi ansainnut parempaa. Hän oli lapsellinen ja sulhanen oli hänelle kaikki kaikessa. Mutta hän ei ollut matalamielinen eikä ahdas. Hän olisi ymmärtänyt.
Rouva Falcke kääntyi ikkunasta pois ja meni saliin. Siellä katettiin ruokapöytiä. Nuori tarjoilijatar, joka toi hopeita viereisestä säiliöhuoneesta, kääntyi selin rouva Falckeen. Hänen silmänsä punersivat kuin itkusta.
Rouva Falcken sisin vavahti omituisesti. Tyttö oli usein viime aikoina ollut itkettynyt. Ja kuitenkin saattoi hän toisin ajoin säteillä kuin itse aurinko. Albert oli erityisesti kiinnittänyt huomiota häneen hänen iloisuutensa tähden. Olisikohan mahdollisesti jotain yhteyttä — —?
Rouva Falcke piti tyttöä silmällä. Tyttö otti pöytäliinan tarjoilupöydältä ja kävi pihalla ravistamassa siitä murusia pikku linnuille. Rouva Falcke meni uudelleen ikkunaan. Hän näki tytön katsovan ylös vuorenrinteelle ja jäävän siihen asentoon hetkeksi.
Taaskin pisti kipeästi rouva Falcken sisimpään. Hän oli vanha, kovia kokenut ihminen. Hän oli oppinut epäilemään.
Samassa soi gong-gongi ja ihmisiä alkoi kokoontua ruokasaliin. Lennart Reichenhart tuli viimeisenä. Hän muutti pöydästä, jossa hänellä oli tapa syödä yksin, toiseen, missä rouva Falcke istui. Vävypojan paikka oli siinä tyhjänä. Rouva Falcke katsoi häneen kiitollisena. — Meillä on paljon yhteistä, sanoi hän ja ääni värähti.
— Me olemme molemmat vaalijoita.
— Se on harvinainen osa miehelle.