Elsa lensi punaiseksi ilosta ja painui hyväilevästi lähemmä miestään. Hänen elämänsä satu ei ollut menettänyt mitään ensimmäisestä hopeanhohteestaan. Se oli jatkuvasti uskomattoman kaunista. Se toi aina vain uutta — niinkuin kevät kukkasia.
Lennart siveli hiljaa vaimonsa pehmeitä hiuksia. Hän oli kiitollinen siitä, että Elsa vihdoinkin oli rauhoittunut. Ja siitäkin, että hän ei enää tiedustellut. Isän kirje oli kohta, jota hän näihin asti huolellisesti oli väistänyt. Mutta joka kerralla, kun Elsan kysymykset lähentelivät sitä aikaa, pelkäsi hän.
— Et sinä sittenkään kerro kaikesta, alkoi Elsa samalla uudelleen.
— Tädit olivat kihlausta vastaan, sen minä tiedän.
— Niin, ja he lähettivät minut Roomaan — unohtamaan. Mutta siellä oli muuan vanha eukko eräillä kirkon portailla…
Elsa katkaisi nauraen. — Hän puhui kiirastulesta ja sovittamisesta.
Ja sinä säikähdit ja tulit tänne.
He nauroivat kuin kaksi vallatonta lasta. Mutta Lennart Reichenhart tukahdutti samalla huokauksen. Hän muisti kirjettä, joka sinä päivänä ensi kertaa rapisi hänen taskussaan.
Tietoisuus siitä rakkaudesta, jota se huokui, olisi ehkä voinut tehdä Elsalle hyvää. Mutta totuus oli siinä suhteessa sittenkin kaksiteräinen miekka. Ja Elsa oli heikko. —
— Mitä sinä mietit, rakas, kysyi Elsa hiljaa.
Lennart säpsähti. Sitten hän henkisellä pituushypyllä heittäytyi etäälle äskeisistä ajatuksistaan. — Muistatko Vinitiuksen "Quo vadiksessa"? Muistatko miten hän ensin rakasti ja miten sitten? Minä en ole mikään roomalainen ylimys — pienen ajan pieni ihminen vain. Mutta minä ymmärrän häntä.
Elsa siveli hiljaa miehensä kiiltävänmustaa tukkaa. — Lenni, sanoi hän lempeästi, minä olen niin onnellinen siitä, ettei pieni elämäni katoa täältä jättämättä hyvää jälkeensä. Se jättää tänne sinun suuren, kauniin rakkautesi.